Keskiviikko, 19.9.2018 
Reija
Musiikki

Obamakin tykkää

  • Jusa Hämäläinen
Nicole Willisiä voidaan kai pitää kansainvälisimpänä soulartistinamme jo Barack Obaman viime USA:n presidentinvaalien kampanjan viralliselle Spotify-soittolistalle päässeen esikoislevyn Keep reachin´ up -kappaleen meriiteillä.

Tortured Soul

Nyt ei olla pikkunätin sielumusiikin kanssa tekemisissä, vaan mukavasti soitetaan muka sinnepäin, puolihuolimattomasti laiskasti läiskytellen. Willisin suoraviivainen ja selkeä laulu tukee sopivan röyhkeää ja rehellistä tumman tunkkaisen yhtyesoundin luomaa tunnelmaa.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Levyn jouset on sovittanut Pekka Kuusisto ja puhaltimet Willisin puoliso, levylläkin soittava, musiikin monitoimimies ja tyyliniekka Jimi Tenor.

Tales from the deep waters

Virta on kolmen nuoren kuopiolaislähtöisen jazzmuusikon, puhaltaja Antti Hevosmaan, kitaristi Heikki Selamon ja rumpali Erik Heikkisen trio.

Skandinaavisesta jazzista, ambientista ja postrockista ammennetut teeman poikaset laitetaan varsin laadukkaasti keinumaan ja kehittymään. Kaikua, efektejä ja maalailua ei säästellä.

Esikoislevyn biisit paisuvat kuitenkin vielä nuoruuden innolla ja poskettomalla itsevarmuudella välillä hieman hajanaisesti vähän minne sattuu, eikä levyn lopun remixaus kerrassaan hienosta Traffick-biisistä oikein kuulu joukkoon. Torttua tortun päälle.

Kaikesta kuitenkin kuultaa valtava oman ilmaisun ja sanomisen tarve. Askelletaan vähän jalan kokoa isommissa saappaissa.

Miten toivonkaan, että näen tämän orkesterin livenä. Ja vielä enemmän toivon, että nämä nuoret sankarit pysyisivät yhdessä eivätkä hajoa soittamaan sen seitsemään orkesteriin, kuten suomalaisilla nuorilla jazzmuusikoilla on ikävästi tapana. Sillä tämä viini on vielä kovin nuorta ja paranee aivan varmasti vielä kypsyessään.

Big band on suomeksi suuri orkesteri ja Jukkis Uotila on suomeksi suomalaisen jazzin yksi suurista.

Pianisti, rumpali, säveltäjä, pedagogi ja suomalaisen jazzin kummisedäksikin kutsuttu Uotila on tehnyt tukholmalaisten kanssa kirkkaan, timantin teräväksi sovitetun ja pieteetillä rakennetun big band -levyllisen omaa musiikkiaan. On tyyliä, on akustiikkaa.

Ison orkesterin soundi on syleilevän runsas ja Uotilan soulahtavan letkeät kappaleet soivat kaikella sillä kokemuksen ja näkemyksen varmuudella, mitä miltei kolmekymmentä vuotinen ura vain voi tuoda.

Helpon kuuloista, varman päälle tuotettua ja kliinistä sanoisi kyynikko. Perusteltua, sanon minä.

Hyväntuulinen ja miellyttävällä tavalla helppo levy vaikka lahjaksi tai tuliaiseksi.

Um Jepa

Ensin historiaa niille, joita se huvittaa: Hammod-urut keksittiin Amerikassa 1930-luvulla alun perin vaihtoehdoksi kirkkojen pilliuruille.

Sittemmin ne ovat vakiinnuttaneet paikkansa enemmän populaarimman musiikin parissa.

Nyt ei kuitenkaan mennä toisen kotimaisen hammond-rumpuduon Niemisen & Litmasen tapaan iloisesti hammondilla, vaan tykitetään jo levyn avaavassa Um Jepa nimikappaleessa niin paljon kuin kaksikosta irti lähtee.

Kahden miehen galaksissa perkussionisti Joonas Riipan ja kosketinsoittaja Seppo Kantonen ammentavat jo levynkansiaan myöten musiikkinsa “jostakin aivan muusta”.

Rähisevästä, pihisevästä ja huojuvasta maalailusta huolimatta on levyllä onneksi mukana muutama suvantovaihe, jotka pelastavat kokonaisuuden varsin pessimistiseltä yleisvärinältä.

Svengaahan tämä, mutta omalla omituisella ja pelottavalla tavalla.

Bright, Ozella Music

Muun muassa Karikko yhtyeestään tunnettu pianisti Kari Ikonen on nyt liikkeellä armenialaisen basisti Ara Yaralyanin ja rumpali Markku Ounaskarin kanssa uudella trio-kokoonpanolla. Mukavan pyöreäksi miksatun levyn omaleimaisinta antia on Yaralyanin muutamassa kappaleessa jousella soittama basso. Ellei tietäisi, niin voi viulu sentään, miten kaunista! Kappaleet ovat Ikosen käsialaa lukuun ottamatta paria jazzstandardia, joista erityisesti John Coltranen Giant Steps on esikuvaansa paljon leppoisampi.