Tulosta tämä sivu
Kotimaa

Sotakoiran muona-annokseen kuuluivat tupakatkin

Sotakoira Pörrin hauta on Helsingissä. Hautaa koristaa vapaudenristi. Sotakoira Pörrin hauta on Helsingissä. Hautaa koristaa vapaudenristi.

Kun sotamies on partiossa, siinä jokainen pelkää.

– Mutta jos minulla on koira turvana, niin minulla ei ole mitään hätää. Mikään ei voita koiraa metsässä. Kiitän koiraa, että olen hengissä.

Näin kristallisoi sotakoiran merkityksen luutnantti Olavi Pasanen, joka toimi jatkosodan aikana muun muassa kuudennen armeijakunnan sotakoiraupseerina.

Koirien käyttöön talvi- ja jatkosodassa perehtynyt historian lehtori Heli-Maija Heikkinen kertoo, että ennen sotia koiria koulutettiin pääosin viestikoiriksi.

Koirien arvostus rintamalla vaihteli Heikkisen mukaan suuresti.

– Joissain yksiköissä arvostus oli huono. Koirien ohjaajiksi valikoitui tehtävään sopeutumattomia. Päällystökään ei aina ymmärtänyt, että isäntä ja koira ovat pari. Esimerkiksi kolmannen armeijakunnan alueella saatiin koirien käytöstä erinomaisia tuloksia, mutta kun koirien käytöstä vastannut henkilö vaihtui, toiminta romahti, Heikkinen kertoo.

Sodan loppuvaiheessa kyseisessä armeijakunnassa ei ollut enää lainkaan koiria.

– Sotakoiraupseerit olivat ratkaisevassa asemassa. Siellä missä sotakoiraupseereina toimi koiramiehiä, tulokset olivat hyviä. Kenestä tahansa ei saanut lyhyellä koulutuksella koiraihmistä.

Ruokaa koirat saivat sotaväen muona-annoksen mukaisesti.

– Jokainen koira oli listoilla yksi mies ja sai muona-annoksen tupakkaa myöten. Varsinkin tupakoimattomat koiramiehet olivat tyytyväisiä päästessään myymään ylimääräisiä tupakka-annoksia, sotakoiraupseerina toiminut Pasanen on muistellut.

Kaukopartiokoirille annettiin evääksi verileipää.

Toiset koirat sopeutuivat palvelukseen huonosti, toiset paremmin. Koirien toimintakyky ja hermorakenne oli Heikkisen mukaan tärkeintä.

Lue lisää sotakoirista ja niiden tarinoista keskiviikon Karjalaisesta.