Tiistai, 19.6.2018 
Siiri
Maakunta

Kolumni: Kauanko vielä pysyy kirkko keskellä kylää?

O tempora, o mores, voi aikoja, voi tapoja, on yksi kuuluisimmista antiikista näihin aikoihin eläneistä päivittelyistä.

Vaikka se liittyi Ciceron lausumana enemmänkin valtataisteluun kuin hengellisiin menoihin, voi uskotella sen symboloivan myös kirkon muutosta.

Ajat muuttuvat. Ja tavat. Mutta muuttuuko usko ja kirkko ajan mukana? Sitäkin joku saattaa miettiä, kun uuden arkkipiispan vaali on käsillä.

Katsotaan yhtä yksittäistä asiaa historian kautta. Nurmes kuului vuosisatoja Liperin mahtiseurakuntaan ja itsenäistyi vuonna 1810.

Rautavaara erkani Nurmeksen seurakunnasta kappeliseurakunnaksi 1848. Valtimon kunta puolestaan erkani Nurmeksesta vuonna 1909, ja vuotta aikaisemmin pesäeron tekivät seurakunnat.

Sitä enteili Valtimon oman kirkon rakentaminen vuonna 1901. Tuolloin Valtimon seurakunnassa oli runsaat 3 000 jäsentä.

Lukemattomien muiden kaltaistensa ja kokoistensa kuntien ja seurakuntien lailla Valtimo kykeni rakentamaan kirkon ja muut seurakunnan kiinteistöt ja rahoittamaan niiden ylläpidon käytännössä koko 1900-luvun ajan.

Nyt huomattava osa seurakunnista on sen totuuden edessä, etteivät rahkeet tahdo riittää edes kirkon ylläpitämiseen. Asukasluvun lasku käy tilanteeseen vain osaselittäjäksi.

Asioilla oli tähän aikaan verrattuna toinen tärkeysjärjestys 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin nykyinen kunta- ja seurakuntaverkosto pääosin muodostui.

Rahaa on riittänyt aina tärkeäksi koettuihin asioihin.

Seurakuntien ahdingon yksi selittäjä on kiistatta jäsenkato. Toinen on ihmisten arvomaailman muutos, jossa kirkko ei ole kyennyt elämään mukana.

Arkkipiispan vaalin ensimmäinen kierros osoitti hyvin sen, että kirkonmiehissä, nimenomaan miehissä, on yhä heitä, jotka jakavat oman seurakuntansa jäseniä valkoisiin ja mustiin, oikein uskoviin ja muihin.

Siksi moni miettii, miksi maksaa kymmenyksiä seurakunnalle, jonka paimen tuomitsee sinut tai vähintään antaa ymmärtää, ettei seurakunta kaltaistasi tarvitse!

Yksi eniten puhuttavista kirkkoon liittyvistä asioista on ollut vuosien ajan samaa sukupuolta olevien vihkiminen.

Toistaiseksi kirkko ei siihen taivu. On aika erikoista se, että pappi saattaa vihkiä parin, joista toinen ei kuulu lainkaan kirkkoon, mutta ei suostu vihkimään oman seurakuntansa jäseninä olevaa homoparia, eikä edes siunaamaan siviilivihkimisen jälkeen, vaikka pari eläisi vahvassa uskossa.

Semmoinen kirkko ei elä ajassa eikä ihmisten arjessa, vaan syrjäytyy itse.

Aikoinaan kirkko oli kuvainnollisestikin keskellä kylää, yhteisön ytimessä, nyt jo ulkokehällä.

Voi toki palata keskiöön, mutta se vaatii ennen muuta ihmisyyden ja elämän monimuotoisuuden avointa hyväksyntää.