Lauantai, 21.7.2018 
Hanna, Johanna, Jenni
Kotimaa

Kolumni: Haluatteko halvat humalat – tässä melko luotettava konsti

Minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoon korkeuksiin ylös.

Juuri siltä minusta tuntui tänäkin aamuna. Eikä piisannutkaan. Kun eivät omat sanat riitä, jatkettakoon edelleen Nummisuutarien Eskon kuvauksella:

Tuntuuhan, kuin ruumiini ja sieluni sulaisivat yhteen ilman kanssa. Näin ihanata, näin taivaallista, näin rautarohkeata! Olis koko maailma sylissäni, niin suutelisinpa sitä kuin veljeä rakasta.

Ei, en minä tässä juopottelusta puhu. Puhun juoksemisesta.

Kirjoitin viikko sitten uusista tutkimustuloksista, joissa kerrottiin liikunnan tehosta mielialaoireisiin sekä siitä, miten mieli ja keho ovat joensuulaisen psykoterapeutin Maria Kurrun mukaan yhteyksissä toisiinsa (Karjalainen, 10.3.).

Liikunnan vaikutus mielialaan on itselleni tullut alkuvuoden aikana kouriintuntuvasti vastaan. Jalkavaiva pisti juoksut käytännössä koko tammikuuksi jäihin, ja vasta nyt alkaa herätä usko siihen, että paluu entiseen elämänmalliin on mahdollinen.

Jos liikunta on jokapäiväinen osa elämää, sen vaikutuksiin voi olla niin tottunut, ettei niitä edes huomaa.

Entäs sitten, kun takana on pitempi tauko?

Pam. Se on kuin lyötäisiin puulla päähän sillä tavalla, että yhtään ei satu, mutta ihmisestä putoavat irti kaikki surut, murheet, kivut ja muut maalliset vaivat. Jalat eivät koske maahan, ja hetken aikaa omissa käsissä on valta pyörittää maailma juuri niin päin kuin sen pitää olla.

Sellaiset kokemukset muokkaavat pysyvästi käsitystä omasta itsestä ja omasta paikasta maailmasta. Tämä lienee juuri se asia, josta terapiakielellä käytettäisiin minäpystyvyyden käsitettä.

Se on kuin huumetta, olen kuullut suuni sanovan. Väärin sanottu – en usko, että moinen olo on huumeilla saavutettavissa.

Endorfiinihumala – sikäli kun kyse on endorfiinista, sillä muitakin teorioita on – ei tietysti tule joka kerta, eikä se ehkä ole kaikille edes mahdollinen. Liikunnan aiheuttamaa hyvänolontunnetta on tutkittu paljon, mutta asiasta tiedetään edelleen suhteellisen vähän.

Sen uskallan kuitenkin sanoa omasta kokemuksesta, että ensikertalaiselle se harvemmin tulee. Mitä huonompi kunto ja mitä vähemmän harjoitusta alla, sitä todennäköisempää on, että liikuntasuorituksen aikana tuntuu pääasiassa kivuliaalta ja tylsältä. Keho kiittää vasta, kun se on ohi.

Samoin käy silloin, jos liikunta menee suorittamisen puolelle. Vilpitön ilo katoaa.

Eikä halpaa humalaa voi väkisin metsästääkään. Se tulee jos on tullakseen.

Lopulta ei olekaan tärkeää, menikö lenkki tänään taivaissa vai oliko se enimmäkseen väsynyttä rahjustamista. Joskus palkinto on suurempi, joskus pienempi. Aina se on kuitenkin olemassa.