Sunnuntai, 5.4.2020 
Ira, Irina, Irene
Kotimaa

Kolumni: Kuinka myyrä sai auton - Ja miten se muutti nuoren miehen loppuelämän pysyvästi

Tuli vinkki kesäautosta: Nissan Almera -99, leimaa vielä ensi tammikuulle. Ei hinnan kiroissa. Pojalle olisi tarvis.

Tunsin heti pientä innostusta tähän ysiysiin. Aurinkokin paistoi. Kevättä rinnassa.

Tiedättehän, kun elämä tuntuu virtaavan suonissa, alavatsassa ihon alla väreilee. Kohtaanko sydänystävän, onko tämä rakkautta tositarkoituksella vai lyhyt, kiihkeä suhde.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Aistin innostusta pojassakin.

Niin oli myös silloin, kun sain ihka ensimmäisen oikean oman autoni. Isä oli töissä Kemiläisen autoliikkeessä Joensuussa. Olin saanut edellisenä kesänä kortin ja nyt olin viimeisellä luokalla lukiossa.

Äiti oli jämentänyt meille molemmille, että omaa autoa ei sitten pihaan tule, niin kauan kuin kotona asut etkä ole töissä.

Isä kuitenkin soitti eräänä päivänä. Olisi Ford Cortina. Riensin paikalle. Se ei kelvannut liikkeen myyntihalliin. Cortina seisoi yksinäisenä parkkipaikalla. Tiesin, että tässä se olisi.

Tukankuivaaja-Cortina. Lämmityslaite kun puhalsi ratin ylälaidan takaa suuttimista suoraan otsaan. Äiti oli myrtsinä illan, kun pihassa oli nyt kaksi autoa.

Mutta nuori mies oli nyt vapaa kulkemaan, menemään ja tulemaan minne nenä näyttää ja tie vie.

Autot olivat jo lapsena läheisiä. Lempparikirjani oli Kuinka myyrä sai auton. Olin siitä myyrän autosta täysin lumoutunut. Halusin palavasti sellaisen.

Kirja tuli rakastettua puhki. Kannetkin irtosivat. Ja kaikki tämä ihan vain lukemalla.

Mökille sainkin sitten puisen mäkiauton. Siihen sopi juuri sisään istumaan, ja siinä mökkipihan loivassa alamäessä mielikuvitus lennätti viisivuotiaan maantielle vauhdin hurmaan.

Sepittelin sitä, maalailin. Sekin oli rakas. Pidin sitä kuin aarretta. Omaa autoa.

Autot eivät ole järkeä. Ne ovat tunnetta.

On sinisiä, punaisia, mustia autoja. Farmareita, sedaneita, hatchbackeja. Jämäköitä saksalaisia, pieniä japanilaisia, kauniita ranskalaisia, temperamenttisia italialaisia. Amerikkalaisia, eurooppalaisia, aasialaisia. Niissä on se tuoksu. Missä tuntuu välimerelliset aromit, missä taas nenään käy Wunderbaumin pistävä haju.
Osa niistä on kulkuneuvoja, jotka vievät paikasta a paikkaan b. Sitten on oikeita autoja. Ne ovat takavetoisia.

Jotkin niistä eivät herätä juuri tunteita. Ne ovat tapettia. Osasta tulee perheenjäseniä, osasta rakastajia, joita välillä jumaloi, välillä vihaa.

Jokin tulee niin läheiseksi, että sille antaa hellittelevän nimen. Vaikka pihassa on pyörähtänyt rapiat 30 eri autoa vuosien varrella, vielä on haaveita, ja aina on tilaa uudelle kaverille. Kun vielä joskus voisi kokea oman Ford Mustangin -66 – ja sen V8-moottorin murinan.

Mutta niin, oli unohtua. Se Nissan Almera -99. Nissukka.

Hän tuli kotiin viikonloppuna. Tutustumme parhaillaan. Myöhemmin selviää, tuleeko hänestä ystävä, rakastaja vai perheenjäsen. Käyttäytyykö kovinkin omapäisesti vai onko lauhkea lapanen.

Kiinnostuitko? Klikkaa ja kokeile Digi-Karjalaista 5€ 5 viikkoa
  • Kuuntele Iskelmä Rexiä verkossa
  • Kuuntele Radio City Joensuuta verkossa