Keskiviikko, 5.8.2020 
Salme, Sanelma
Kotimaa

Kolumni: Onko kone ihminen vai ihminen pelkkä kone?

Joskus näkee kamalan tehokkaita otsikoita. Sellainen oli tällä viikolla Ylen verkkosivuilla, ja se meni tähän tapaan: En tervehdi aamulla bussikuskia, enhän tervehdi kahvinkeitintäkään.

Asia on mietityttänyt minua siitä lähin. Koko ajatus on kammottava.

Bussikuski on elävä, tunteva ihminen, kahvinkeitin on pelkkä kone. Ei ihme, jos nykyään ihmiset ja eläimet menevät sekaisin, kun ihmiset ja koneet saatetaan rinnastaa.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Missä on ihmisyys? Missä kasvatus?

Kahvinkeittimen tervehtiminen olisi silkkaa typeryyttä, mutta bussikuskin tervehtiminen on hyvä tapa. Täkäläisissä linja-autoissa kuski jopa useimmiten ehtii sanoa vastaushuomenet.

Kaiken ei tarvitsekaan olla vastavuoroista. Joskus hyvä teko – joskin huomenen sanomista on todella liioiteltua kutsua joksikin niin yleväksi kuin hyväksi teoksi – antaa enemmän mielihyvää juuri silloin, kun vastapalvelusta ei odotakaan.

Tolkku tervehtimisessä tietysti pitää olla, ja pelisilmää.

Monella paikkakunnalla on oma kaikkientervehtijänsä, joka morjenstaa jokaista autoa ja jokaista vastaantulijaa. Kollega oli sattunut paikalle, kun joensuulainen tervehtijä tervehti taivaalla liidellyttä lentokonetta.

Miksi tervehtiminen on osalle ihmisistä vaikeaa?

Yksi herkästi käytetyistä perusteluista on epävarmuus siitä, tunteeko vastaantulijan oikeasti. Entäs jos erehtyy, jos se onkin tuntematon? Mitä sitten? Tuntematon on tuntematon.

Mutta entäpä jos ei olekaan?

Onpa noloa, jos tuttu jääkin tervehtimättä!

Toisaalta tuttujen tervehtiminen voi olla masentavaa. Niin moni jättää vastaamatta. Miksihän?

Pelottaako, että jos kadulla sanoo ”Moi!”, tuttava rynnistää oikopäätä kimppuun kyselemään kuulumisia ja pahimmillaan tuppaantuu kylään? Aika turha pelko, arvelisin.

Olen joskus pitänyt pitkiäkin tervehtimättömyyskausia kysyttyäni itseltäni: Jos minä en tervehdi, tuokaan ei tervehdi. Miksi siis tervehtisin?

Minimaalisetkin sosiaaliset suhteet ovat kaksisuuntaisia.

Jokaisella työpaikallakin on niitä, jotka pitävät itseään sen verran muita arvokkaampina tai muita parempina, ettei tervehtimiseen ole tarvetta.

Ikävimpiä ovat tietysti valikoijat.

Kun olin nuori, kättelemisen sanottiin olevan vanhanaikaista. Muotioikut menevät ja tulevat, mutta minulle jäi siitä elinikäinen ongelma. Yhä edelleen tahdon unohtaa, että pitäisi antaa kättä.

Se on merkinnyt monia noloja tilanteita, ehkä noloimpia juuri minulle itselleni. Ainakin toivon, että jokaista mokaani ei olisi huomattu.

Jos satutaan nokatusten, tönäise tai ojenna kätesi ensin. Kyllä minä siitä hoksaan.

Kiinnostuitko? Klikkaa ja kokeile Digi-Karjalaista 1€ 1 kuukausi