Tiistai, 25.9.2018 
Kullervo
Kotimaa

Kolumni: Taide, jota kirjoitetaan, esitetään ja katsotaan sydän ruvella

  • Ulla Korkatsu

Olen aina ajatellut, että 70-luvulla syntyneeksi olen aika erikoinen tapaus. Isäni Heikki Korkatsu oli Suojärven siirtolaisia, ja hän ehti olla muutaman kuukauden jatkosodassa. Saman kohtalon ovat yleensä kohdanneet ikäisteni ukit.

Isän, ”miun tatan”, perheessä oli 19 lasta. Silloin ei vissiin tiedetty perhesuunnittelusta eikä ehkäisystä mitään.

Eudokia-mummo ja Jegor-ukki jäivät rajan pinnasta, Valein kylästä, Venäjän puolelle; heitä ei ehditty evakuoida. He kulkivat perheen kanssa vankileirien kautta Siperiaan, ja lopulta pääsivät asumaan Porajärvelle.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Talvisodan sytyttyä isäni hiihti Suomeen evakkoon Klaudia-siskonsa kanssa. Täällä niin sanottu paikallisväestö otti heidät vastaan ryssittelemällä ja pitämällä toisen luokan kansalaisina, siirtolaisten syöpäläisinä.

Onneksi isäni puhui omaa kieltään, ei vaihtanut sukunimeä ja oli ylpeä karjalaisuudesta. Hän jätti minulle perinnöksi rajakarjalaisuuden ja migreenin.

Sukuni historian valossa minuun uppoaa täysillä kaikki aiheeseen liittyvä taide. Viime viikonloppuna olin kuuntelemassa Lauri Sinkkosen esitystä Pitkätukkaisesta metsänvartijasta, joka pohjautuu Heikki Turusen runoihin.

Sinkkonen eläytyi täysin sanomaansa. Silmät melkein kiinni, ja välillä kyyneleet valuivat pitkin vanhan miehen poskia. Hän eläytyi siihen, miten pieni poika joutui savotan jälkeen polkemaan kivut pois isän selästä ja miten joka polkaisulla pois lähti myös surua ja kaikkea muuta tuskaa.

Ihan samalla tavalla kuin minäkin pienenä poljin isän selästä kipua pois Rasimäen pirtissä, silloin kun äiti ei enää jaksanut hieroa. Samalla tavalla minunkin elämässä isä pisti aamulla jalkorätit jalkaan ja lähti ropsimetsään.

Kun isä koko päivän sahasi painavalla moottorisahalla, niin illalla hän valitti: ”Miul ollah käet kui sementtie.”

Minä en ollut siellä töissä mukana, niin kuin ennen ovat lapset olleet, pieninä tienuumiehinä. Saatoin joskus istua pöllipinon päällä ja höpötellä joutavia, jos isä ehti kuunnella, ja käärin hänelle sätkiä.

Sota ja jälleenrakennusaika olivat kovaa aikaa.  Moni ei sitä kestänyt ja hukutti kaiken viinaan. Aivan kuin isäni. Kovasti teki töitä ja vastapainoksi ryyppäsi kovasti ja oli katkera elämälle.

Lauri Sinkkonen oli esityksessään täysin uponnut siihen vanhaan maailmaan, mistä puhui. Samoin Herranniemen pirtissä istuvat ihmiset tipahtivat esitykseen niin, että tuskin malttoivat hengittää.

Myös Heikki Turusen kirjoittamat trilogian kaksi romaania suojärveläisistä ovat tulleet todella lähelle minua, koska niissä toistetaan vertauskuvallisesti minun sukuni tarinaa.

Kolmatta odotan mielenkiinnolla; miten me hullut suojärveläiset olemme mellastaneet täällä sodan jälkeen.

Ne tarinat eivät jätä ketään kylmäksi.

Suosittelen tilaamaan Lauri Sinkkosen esityksen tilaisuuksiinne Maarianvaaran ohjelmapajalta. Ettei totuus unohtuisi, miksi meillä asiat ovat nyt suhteellisen hyvin. Ei nähdä nälkää eikä kylmää eikä tarvitse hiihtää sotaa pakoon.