Sunnuntai, 23.9.2018 
Minja, Miisa, Mielikki
Kotimaa

Kolumni: Alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden

Tästä on melkein 20 kesää, mutta kaikki tapahtumat ovat mielessä terävinä. Avaamme tuvan oven ja huhuilemme. Ketään ei ole kotona, vaikka pitäisi. Sairauslomalla olevan asukkaan auto on pihassa, lompakko pöydällä – jokin on pielessä. Se tunne tulee heti.

Liiterin ovi on säpissä. Mutta sinne pääsee myös takakautta. Sieltä menee ystäväni sisään.  Kuuluu hirveä, eläimellinen parkaisu. Liiterin ovi lentää auki.

– Tuo puukko!

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Näen ystäväni isän roikkuvan hirressä.

Muistan, että auton oven sivutaskussa on puukko. Saamme miehen alas. Poika yrittää elvyttää, mutta ruumis ei herää henkiin. Tuntuu kuristavalta ja puristavalta.

Illalla kaikki oli ihan hyvin, mutta aamu kuiskaa, että sinua ei ole. Kun läheinen löytyy kuolleena, matto vedetään alta, siinä kaatuu vahvempikin. Kaikki suunnitelmat voi heittää romukoppaan, sillä moni asia muuttuu, kun yksi puuttuu.

Äkillinen kuolema on epäoikeudenmukainen. Se jättää valtavan kasan, möykyn kysymyksiä – kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Ei ole eikä tule.

Vanhempani ovat hyväkuntoisia seitsenkymppisiä, mutta väistämättä vuosia on vähemmän edessä kuin takana. Etenkin äidin kuolema pelottaa. Olemme hyvin läheisiä. Miten minä pärjään, entä miten tyttäreni ilman mummia?

Luonnollinen kuolema, sellainen, jossa ihminen on tarpeeksi vanha eikä jaksa, on helpompi käsittää ja ehkä käsitellä. Mutta onko luonnotonta, jos tupakoimaton nainen kuolee keuhkosyöpään tai nuorehko isä veritulppaan?

Helvetin epäreilua se on ainakin.

Minua ei pelota kuolema. Se vähän riippuu siitä, miten asioita kotona käsitellään. Ajattelen, että nyt elän ja sitten kuolen. Se on luonnollista. Kuolema on yhtä luonnollinen asia kuin elämä. Kuolema on vähemmän läsnä ihmisten elämässä kuin aiemmin, siksi sitä ehkä pidetään niin isona ja vaikeana asiana.
En minä enää eloon jääneistä välitä. En voi, koska olen kuollut.

Edelliset rivit kumpuavat elämän ja kuoleman ammattilaisen – lääkäriystäväni – suusta.

Olin juuri kertonut hänelle, kuinka tyttäreni pelkää kuolemaani. 9-vuotias sanoi aamupalalla tappavansa itsensä, jos minulle sattuu jotain. Olen järkyttynyt mutta ymmärtäväinen. Löysihän hän minut yhden juoksureissun päätteeksi sairaalasta letkuista ilman umpisuolta. 

Ei äiti kuole, tai kuolee kyllä jonain päivänä. Siltikin sinä jatkat elämää ja opettelet olemaan ilman minua.

Kuristava tunne helpottuu säe säkeeltä ja vuosi vuodelta. Sen kuolleen miehen poismenoa käsittelimme yhdessä laulaen. Täällä pohjantähden alla tuli laulettua satoja, ellei tuhansia kertoja. ”Minä tulen, minä lähden ja alla Pohjantähden itken vuokses kyyneleen.”

Nykyisin laulan laulun tunteella, itken sisäänpäin ja suren, mutta samalla tunnen oloni jotenkin turvalliseksi. Musiikin avulla tunteiden käsittely on joskus vaivattomampaa kuin puhumalla.

Nyt lauletaan Stellan Pistettä ja Aamun kuiskausta. Upea laulaja, äiti ja opettaja kuoli, mutta muistot ja musiikki jäivät ikuisiksi.