Perjantai, 21.9.2018 
Mervi
Kotimaa

Kolumni: Pitääkö työntekijän mahtua maratoonarin muottiin?

  • Anna Dannenberg

Jos toimittajan työ jossain vaiheessa alkaa toistaa itseään siinä määrin, ettei enää pysy perillä viikonpäivistä, niin onneksi ne on Karjalaisen toimituksessa nykyään helppo erottaa toisistaan.

Tiistai ja torstai ovat ne päivät, jolloin puhutaan kuntorasteista. Muina päivinä puhutaan polkujuoksusta.

Työkaverit sopivat keskenään yhteisiä lenkkiaikoja, kokoavat joukkueita tuleviin liikuntatapahtumiin ja hehkuttavat kilvan itsensä voittamisesta seuraavaa hyvänolontunnetta.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Yhdessä liikkuminen on toki kannatettavaa niin fyysisen terveyden kuin henkisen hyvinvoinninkin ylläpitämiseksi. Vaarana kuitenkin on, että se jossain vaiheessa aletaan nähdä ainoana oikeana elämäntapana.

Jos työpaikan esimiehet ovat kaikki liikunnallisia ja arvostavat hyvää kuntoa ja timmiä kroppaa, niin missä vaiheessa sama vaatimus alkaa heijastua myös uusien työntekijöiden rekrytointiin?

Ei sen tarvitse olla edes harkittua, vaan tutkimusten mukaan ihminen valintatilanteissa päätyy usein suosimaan mahdollisimman itsensä kaltaisia ihmisiä täysin tiedostamattaan.

Huolestuttavaa onkin, mitä tapahtuu niille, joilla liikunnan aloittamiseen ei riitä pelkkä itseään niskasta kiinni ottaminen. Niille, joiden syyt olla vetäisemättä reippaasti lenkkareita jalkaansa ja jättää pinkaisematta työkavereiden kanssa metsään johtuvat jostain aivan muusta kuin itsekurista.

Vaikeutuuko esimerkiksi liikuntavammaisten tai mielenterveyskuntoutujien töihinpääsy entisestään, jos he eivät mahdu maratoonarin muottiin?

Liikunnan hyvää tekeviä vaikutuksia ei tietenkään kannata vähätellä, ei fyysisiä enkä henkisiä. Ja jos oman hyvinvoinnin lisäksi yhdessä liikkumalla paranee myös työpaikan tiimihenki, niin mikäpä siinä.

On kuitenkin hyvä muistaa, että elämänlaatuun ja jaksamiseen vaikuttaa tutkitusti moni muukin asia kuin liikunta. Esimerkiksi kulttuuriharrastusten on todettu pidentävän ikää, ja erityisen tehokasta on yhdessä musisointi.

Jos työyhteisö onnistuu tuosta vain polkaisemaan kasaan suunnistusjoukkueen sellaisista työntekijöistä, joiden aiempi suunnistuskokemus vaihtelee laidasta laitaan, niin miksei eritasoisista musiikinharrastajista pystyisi vastaavasti luomaan kuoroa tai orkesteria, jonka tavoitteena ei ole maailmanmaine vaan yhteinen hauskanpito?

Vaivihkaiset tiedustelut ovat paljastaneet, että pelkästään Karjalaisen toimituksesta löytyy ainakin trumpetin, pasuunan, saksofonin, kitaran, basson, harmonikan, koskettimien ja rumpujen taitajia sekä useita komeaäänisiä laulajia. Painotalon sekä hallinnon puolella lienee harrastajamuusikoita vielä vähintään saman verran lisää.

Jos kerran nosturifirma pystyy luomaan ja sponsoroimaan sellaisen kansallista suosiota nauttivan tanssiorkesterin kuin Pekkaniskan Pojat, niin ihme on, jos Karjalainen ja PunaMusta eivät näistä lähtökohdista saa aikaan yhtä big bandia. Vaviskaa, jazzväki, täältä tulevat Laakkosen Lapsukaiset!