Torstai, 18.10.2018 
Säde, Satu
Kotimaa

Kolumni: Aurinkoinen päivä auton jalkatilassa

  • Veikko Huotari

Näin syntyperäisenä kainuulaisena olen sitä mieltä, että pieneen pessimismiin on aina syytä. Jos vaikka nyt kaikki onkin hyvin, se ei tarkoita, että viiden minuutin päästä ei sataisi räntää ja puukkoja.

Lisäksi olin juuri edellispäivänä sanonut erään ystävän äidille, että kyllä minä vanhaan Mersuuni osaan joitain pikkuhommia tehdä.

Se kostautui tässä eräänä kauniina kesäpäivänä, kun käänsin turhaan virta-avainta parkkipaikalla Joensuun keskustassa. Ei inahdustakaan, vaikka olin ajanut auton siihen ehkä puoli tuntia aiemmin.

Virtaa oli, valot syttyivät, mutta ennen pirteästi pyörinyt starttimoottori pysyi hiljaa kuin Runonlaulajan patsas.

Se, joka ei pysynyt siinä kohtaa tyynenä ja hiljaisena olin minä, vaikkakin auto oli onnekkaasti hyytynyt omaan parkkiruutuuni. Aiemmin niin hyvin palvellut saksalaistekniikka kohtasi siinä hetkessä vanhasuomalaisen kansanperinteen – siis hirvittävän noitumisen.

Onnekasta tässä oli sekin, että satun harrastamaan merkkiä, jonka parissa toimii paljon vanhoja harrastajia ja korjaamomiehiä. Niinpä pari hätäistä puhelinsoittoa ja yksi korjaamopiipahdus myöhemmin taivas alkoi kirkastua.

Ammattimies kun näköjään muistaa ulkoa senkin, minkä värinen johto kulkee virtalukosta startin herätteeseen ja mitä siellä välissä on tai ei ole tuon vuosimallin autossa. Minun kaltaiseni aloittelija olisi noitakin miettinyt kauan, ja siltikin olisi epäilyttänyt.

Vian ei tarvitse olla iso, kun se on päässä, sanotaan. Tunnustan, vikaa on oltava, sillä muuten en olisi näin vanhaa, nyt jo yli 50-vuotiasta autoa koskaan ostanut. Mutta tällä kertaa vika oli johdon päässä. Siis virtalukossa.

Kun sitten eräänä toisena aurinkoisena kesäpäivänä selälläni kuskin jalkatilassa maaten työnsin pääni tarpeeksi syvälle polkimiin ja kojelaudan alle purkaakseni virtalukon, lukon pohjaosa tipahti syliini liki itsekseen.

Eräs yli 50-vuotias muovinpalanen oli pettänyt. Ei voi enää luottaa vanhaan laatuunkaan, hymähdin. Onneksi ei tehnyt oikosulkua.

Sillä hetkellä olin kiitollinen siitäkin, että nettikaupan kehittyminen on tehnyt harrastajan elämästä helpompaa, ainakin näin tavallisten vanhojen autojen kohdalla.

Kun Suomesta ei helpolla sopivaa osaa tietenkään löytynyt, apuun löytyi parikin saksalaista verkkokauppaa, jotka myyvät aivan uutta osaa klassikkoautoihin. Osat ovat osin uustuotantoa, osin tehtaiden vanhoja varastoja.

Siispä palikka kuriiripostilla Suomeen, kotipihassa paikalleen ja taas nauttimaan kesästä, jossa aurinkoisia päiviä on riittänyt onneksi muitakin kuin se, jonka makasin jalkatilassa.

Nyt taas, ainakin seuraavaan remonttiin eli syksyllä odottavaan lämmityslaitteen korjaamiseen asti, olen sitä mieltä, että mobilistiharrastus ei suinkaan ole sairaus vaan mitä hienoin ajanviettotapa, johon näin muutaman kesän kokemuksella uskaltaa aloittelijanakin ryhtyä.

Toki hieman pitää ymmärtää autoja, mutta jos alla on tavanomaista vanhan ajan tekniikkaa, ei se perushuoltojen tekeminen ja pikkujuttujen korjaaminen nyt niin kallista eikä vaikeaa ole, jos vain on tilat missä toimia. Mutta toki auto, jota harrastaa, pitää valita tarkkaan: Kuplan, vanhan Mersun tai vaikka Volvo Amazonin kanssa elämä on paljon helpompaa kuin jonkin brittiharvinaisuuden.

Kuten autoni korjaamista autokatoksessa ihmetelleelle, Kuplasta haaveilevalle alakerran naapurille totesin: ei tämä niin kamalaa ole, miltä se näyttää. Ainakaan silloin, kun vehkeet taas toimivat, aurinko paistaa eikä seuraavaa räntäkuuroa näy – vielä.