Sunnuntai, 16.12.2018 
Auli, Aulikki
Kotimaa

Kolumni: Aina kannattaa vähän pelätä – edes omaksi huviksi

  • Terhi Nevalainen

Juuri hetki sitten julistin, etten koskaan uskalla kertoa tätä julkisesti, mutta uskallanpa sittenkin.

Kerron elämäni yhdestä pelottavimmasta paikasta. Ensin piti pelätä asiaa itseään, ja nyt sitten kanssaihmisiä: nauravat minulle, kun pelkäsin moista.

Voitte alkaa nauraa. Pelkäsin vettä, enkä ole täysin varma, etten vähän pelkäisi vieläkin. Kypsässä aikuisiässä olin se, joka istuu uima-altaan rappusilla ja pitää kaiteesta kiinni.

Sehän on märkää ja upottaa. Mistä siellä pidetään kiinni? Se on humpsis, ja henki pois.

Pelottaa tunnustaa tätäkin, mutta menin sitten aikuisten uimakouluun ja huomasin, että en ole ainoa. Siitä huolimatta onnistuin epäilemättä turhauttamaan jo parikin opettajaa. On ihan sama, kuinka teknisesti oikein uintiliikkeet osaa tehdä, jos ei kerta kaikkiaan uskalla heittäytyä koko painollaan veden varaan.

Sitten päätin, että tehdään se pahin. Mennään pohjaan kerralla. Pinnan alle koko pää, eihän sitten voi enää sen alemmas vajota.

Huomasin, että kas, ihminenhän kelluu. Ihan mistään kiinni pitämättä. Ei se niin vain huku.

Miten en tätä aiemmin tajunnut?

Kannattiko pelätä? Kannatti. Ei sen takia, että pelkäämisessä itsessään olisi ollut mitään järkeä, vaan sen tunteen takia, jonka pelon voittaminen tuottaa.

Pelon ylittäminen tuntuu samalla hölmöltä ja huikealta. Hölmöltä siksi, että huomaa itse olleensa itsensä pahin este. Huikealta siksi, ettei ole sitä enää.

Jos pelkoa ryhtyy oikein harrastamaan, se on pirullinen koukku. On tungettava itsensä kaiken maailman maratoneille siksi, että saa viikon etukäteen hyppiä seinille kauhusta, ja tuntea olevansa lahtipenkkiin talutettava lammas.

Jos selviää hengissä, se jysähtää päähän. Tuntee olevansa oma itsensä, mutta samalla kummallisesti joku toinen – joku, joka pystyy tekemään ihmeitä.

Kauhun kauneus on siinä, että pelon kohdatessaan kerrankin oikein konkreettisesti tuntee, mitä on olla elossa.

Tästähän puhuivat jo antiikin kreikan filosofit, pelon kokemisen mieltä puhdistavasta voimasta.

Arkielämän pelot ovat vähän kuin pölyhiukkaset. Niitä on joka puolella ympärillä, niitä ei yleensä edes huomaa, ja jos niihin sattuu katse eksymään, niitä ei halua nähdä.

Välttelyllä ne eivät kuitenkaan katoa, vaan ainoa seuraus on, että pölykasa alkaa kasvaessaan haitata elämää. Tulee vaikka astma.

Pelolla on kuitenkin sellainen ominaisuus, että jo siihen tarttuminen asettaa oikeat mittasuhteet. Karkuun juostessa se kasvaa, päin kävellessä näyttää joka hetki pienemmältä.

Loppujen lopuksi mikään ei koskaan ole niin pahaa kuin se, miltä se etukäteen pelätessä tuntuu – ja jos ei ole pelkoa, ei ole palkintoakaan.

Aina kannattaa siis vähän pelätä, edes omaksi huviksi.

  • Kuuntele Iskelmä Rexiä verkossa
  • Kuuntele Radio City Joensuuta verkossa