Maanantai, 24.9.2018 
Alvar, Auno
Kotimaa

Kolumni: Siisti Helsinki on paikallisten itsepetosta

  • Pekka Puustinen

Mereltä tultaessa Helsingin silhuetti on houkutteleva, suorastaan kaunis, vaikka kauneus onkin tunnetusti katsojan silmässä.

Idylli murtuu välittömästi maissa. Olympia-terminaalin vessan häkellyttävän voimakas kusentuoksu pakottaa miettimään, että mihinkä maahan tässä oikein on tultu. Ei tämmöistä muualla Suomessa tapaa. Enää.

Helsingin ydinkeskustan rakennuksetkin ovat fasadeiltaan hieman rähjääntyneitä. Onneksi eivät ränsistyneitä. Vielä.

Kaunista tai elähdyttävää kaupunkinäkymää rautatieaseman ympäristöstä on vaikea löytää.

Eniten masentaa kuitenkin katu- ja lattiatasojen tila. Lintujen ulosteita on jok’ikisellä asfalttineliöllä. Jossakin toisessa kaupungissa ne pestäisiin pois ainakin kertaalleen aamuisin.

Jos lokeille ei voi mitään, niin olkoon sitten niin. Mutta esimerkiksi Tukholmassa ei ole häiriölokkeja, eikä lokkeja ylipäätään. Siellä on arvattavasti tehty joitakin toimenpiteitä.

Ihmisille voisi tehdä jotakin. Tuskinpa linnut tai muut luonnonelävät levittävät tupakantumppeja ja pikaruokapakkausten jätöksiä kauttaaltaan pitkin tantereita.

Kummallisinta on, että roskat voivat tippua samalla tavalla sekä ulos että päärautatieaseman lattialle. Roskakoreja on näkyvissä, mutta puuttuuko niistä käyttöohje?

Näiden havaintojen jälkeen silmään iski junalukemiseksi ostetusta Helsingin Sanomista otsikko, jossa joku ulkomainen huipputoimittaja kehui Helsingin siisteyttä.

Iltapäivälehdessä listattiin Helsingin vahvuuksia huippukokouspaikkana. Totta kai siisteys kirjattiin yhdeksi vahvuudeksi.

Vähän tuli huono mieli. Meillä on ylpeilty sillä, kuinka Helsinkiin tulee parikin tuhatta ulkomaista toimittajaa seuraamaan maailman kahden keskeisimmän valtiojohtajan tapaamista.

Ja sitten on hehkutettu sillä, kuinka Suomesta kaikuu nyt maailmalle hyvän kellon kalke.

Sen varmistamiseksi ihmiset olisivat voineet edes hetkeksi korjata tapojaan. Mutta ei. Helsinki ei todellakaan ole siisti. Sen keskusta muistuttaa enemmänkin ryysyrannan takapihaa.

Kyse ei tietenkään ole vain Helsingistä. Meitä suomalaisia vaivaa kauttaaltaan välinpitämättömyys ympäristöstä ja toisten viihtymisestä. Se näkyy joka puolella maata maanteiden raviojiin heitetyssä tavarassa; tyhjinä oluttölkkeinä ja pulloina, eväspaperina, makkaramuovina, pikaruokapakkauksina.

Viikonloppuisin ja varsinkin yön tunteina kymmenen metriä kävelykadun roska-astialle on ylivoimaisen pitkä matka. Jätteet tantereelle siis. Siivotkoon hän, kenelle siitä maksetaan.

Eikä tämä ole edes sukupolviasia. Ikääntyneet osaavat roskaamisen jalon taidon ihan yhtä hyvin kuin nuoret. Sama koskee koulutustaustaa.

Olen nähnyt siistejä kaupunkeja. Helsinki ei kuulu niiden joukkoon, eikä Suomi ylipäätään.

Olemme sottapyttykansa. Ja sillä oikein ylpeillään!