Perjantai, 21.9.2018 
Mervi
Kotimaa

Kolumni: Häpeätahraa ei helpolla pestä

Tilastojen ja niiden pohjalta tehtyjen lukuisten uutisten ansiosta kaikille meille on käynyt varsin selväksi, että mielenterveysongelmien määrä on ollut Suomessakin kasvussa jo useamman vuoden ajan.

Kilahtaminen uhkaa etenkin yhteiskuntamme nuoria, joista joka päivä keskimäärin seitsemän jää työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveydellisten syiden vuoksi. Onneksi emme kuitenkaan ole täysin aseettomia tämän alati kasvavan uhan edessä.

Aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäisen teoksesta Hulluuden historia käy ilmi, että sekopäitä osattiin käsitellä etenkin uuden ajan kristillisessä Euroopassa.  

Mainos alkaa
Mainos päättyy

1500- ja 1600-luvuilla mielenvikaisia lähetettiin toiviovaelluksille eli eräänlaisille pyhiinvaelluksille erilaisiin pyhäkköihin, kuten kirkkoihin tai luostareihin. Näissä pyhissä rakennuksissa kajahtaneet rukoilivat parannusta mielisairauksilleen, jotka olivat useimmiten demonien aiheuttamia.

Jos demoni onnistuttiin karkottamaan, nähtiin hullu yhteisön silmissä parantuneeksi eikä hänen taakakseen jäänyt stigmaa eli moraalista tahraa.

Mutta osataan niitä hourupäitä neutralisoida nykyäänkin.

Nykypäivän toiviovaellusta ei tosin kuljeta jaloin vaan sanoin, erilaisten medioiden sähköisillä ja paperisilla sivuilla. Moderni mielenvikainen nimittäin pesee tahransa meille kaikille tutun potilasnarratiivin kautta.

 Siinä potilas x:n sairaus (tässä tapauksessa hullun hulluus) esitetään kamppailukertomuksena miltein epäinhimillisistä vaikeuksista (kuten masennuksesta) voittoon eli sairauden selättämiseen.

Mielisaurus on kukistettu lopullisesti, ja jälleen kerran entinen sekoboltsi hyväksytään takaisin osaksi yhteisöä.

Mielenterveyden keskusliiton tuoreimman Mielenterveysbarometrin mukaan viidennes suomalaisista pelkää mielenterveyskuntoutujia.

Eikä ihmekään, jos ne esiintyvät mediassa lähinnä vain toiviovaelluksissa, uhkaavissa uutisissa ja tällaisissa epäkorrekteja termejä viljelevissä kolumneissa.

Mielenterveysongelmaiseen isketty ja negatiivisesti latautuneilla termeillä vahvistettu häpeäleima eristää muusta yhteisöstä. Eihän nyt kukaan tervejärkinen halua olla vapaehtoisesti tekemisissä uhkaavalta kuulostavan hullun tai sekoboltsin kanssa.

Syrjityksi joutuminen kuitenkin vain syventää mielenterveydellistä ahdinkoa; b-luokan kansalaisen ei ole helppo hymyillä.

Toiviovaellukselliset parantumistarinatkin ovat harhaanjohtavia, sillä suurin osa mielenterveysongelmaisista ei koskaan ”voita” sairauttaan vaan pikemminkin oppii vuosien varrella elämään ongelmansa kanssa. Psyykkisistä sairauksista puhuttaessa raja terveen ja sairaan välillä on myöskin varsin häilyvä.

Mustamaalaamisen, syrjimisen, toiseuttamisen ja epätoivoisten parannusyritysten sijaan olisikin jo aika hyväksyä mielenterveysongelmat keskuudessamme.

Huomattavasti hedelmällisempää olisikin pohtia, mitkä tekijät ovat niiden niiden kasvun taustalla.