Sunnuntai, 16.12.2018 
Auli, Aulikki
Kotimaa

Kolumni: Otetaan muistisairaasta tiivis alkukoppi

Jälkiviisaana voi sanoa, että merkkejä oli ilmassa jo pitkään. Oli sovittujen tapaamisten unohduksia, vuorokausirytmin sekoamisia, avainten häviämisiä ja pihassa pyöriviä marketin ostoskärryjä.

Pian tulivat yölliset vieraat ja epämääräiset kivut. Sen jälkeen kunnollisen ruoan tilalle tulivat pihlajanmarjat ja porkkanat – ja jääkaapissa paloi vain valo.

Läheisen muistisairautta voi olla vaikea todeta tai hyväksyä. Moni oikku menee ikääntymisen tai luonteenpiirteiden piikkiin. Näin taisi käydä meillekin.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Kun läheinen saatiin muistitutkimuksiin ja muistisairaus todettiin, me omaiset huokaisimme hivenen. Omituinen käytös sai selityksen, ja läheinen lääkityksen. Päätimme myös, että nyt on meidän aikamme auttaa. Sitten kun emme enää kykene, julkinen terveydenhuolto hoitanee osansa.

Diagnoosin jälkeinen aika sujui kohtalaisesti. Kaupungin kotihoidosta käytiin tarkistuskäynnillä pari kertaa päivässä. Vuorokausirytmi alkoi kuitenkin heittää totaalikuperkeikkaa, ja huoli pärjäämisestä lisääntyi. Missä hän on, kun ei vastaa puhelimeen? Syökö hän mitään? Nukkuuko koskaan? Sitten tuli se viimeinen yökatoaminen syyskylmässä, joka meinasi koitua kohtaloksi. Vasta sen jälkeen läheinen siirrettiin tehostetun palveluasumisen jonoon.

Vajaan puolen vuoden jonotusralli tuntui ikuisuudelta. Läheistä vietiin terveyskeskukseen Joensuun maaseutualueelle, Kotilahteen, keskussairaalaan ja taas Kotilahteen, kunnes palveluasumispaikka vihdoin löytyi.

Ralli oli raskasta läheiselle, joka väsyi ja sekaantui erilaisista lääkekokeiluista, tutkimuksista ja jatkuvasti vaihtuvista paikoista ja ihmisistä. Meille omaisille oli raskasta katsoa, kun puhelias ja liikunnallinen ihminen häviää parissa kuukaudessa tavoittamattomiin ja muuttuu lähes liikuntakyvyttömäksi.

Ympärivuorokautista hoivaa antava paikka tuntuikin lottovoitolta. Että tässä nyt saadaan olla – yhdessä paikassa ja turvassa. Läheisen vointi onkin tasapainottunut nykyisessä paikassa.

Tänään vietetään Alzheimerin päivää. Siksi ehdotankin terveydenhuoltoon perusteellista alkukoppia sairastuneista. Tutkitaan heti alussa kunnolla ja selvitetään, miten ja missä ihmistä olisi parasta hoitaa. Ei pompotella, vaan hoidetaan homma yhdessä paikassa. Ja pidetään kädestä kiinni aina, kun voidaan.

Ja vaikka suunta on kotihoitoon, niin järjestetään lisää niitä tehostetun palveluasumisen paikkoja. En usko, että kenenkään elämä on pitkälle edenneen muistisairauden kanssa inhimillistä yksin kotona.

Muistisairaus on koko perheen sairaus. Omaiset tuntevat surua ja hämmennystä siitä, miten suhtautua ihmiseen, jolla voi olla pelottaviakin pakko-oireita. Välillä iloa tuovat hetket, jolloin läheisen kanssa syntyy yhä hyviä keskusteluja.

Siellä se on sama ihminen, tuttu huolehtivaisuus äänenpainoissaan.

  • Kuuntele Iskelmä Rexiä verkossa
  • Kuuntele Radio City Joensuuta verkossa