Maanantai, 17.12.2018 
Raakel
Kotimaa

Kolumni: Epänormaalista tehdään muistisairaan normaali

Uutiset muistisairaiden lääkkeettömästä hoidosta tehdyistä tutkimuksista ja siitä saaduista kokemuksista ovat pysäyttäviä. Ulkoilu, liikunta ja musiikki vähentävät aggressioita ja levottomuutta. Lääkkeitä tarvitaan vähemmän.

Kuvittelen, että tästä on tehtävissä kehäpäätelmä: lisää toimintaa, josta seuraa vähemmän ongelmia, josta seuraa vähemmän tarvetta lääkitykselle, josta seuraa vähemmän ongelmia, josta seuraa lisää toimintakykyä, josta seuraa...

Pitikö tätä ihan tutkia?

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Pahimmaksi muistisairauden vaiheeksi sanotaan sitä, kun jalat toimivat mutta pää ei. Jalat vievät vanhaan malliin, mutta pää ei kerro, minne mennä ja varsinkin miten tulla takaisin.

Voin hyvin kuvitella, miten itse reagoisin tuossa tilanteessa. Yrittäisin päästä ulos lukitusta ovesta, olisinhan kävellyt ravakasti, minne olin mielinyt, vielä äsken – ja äskenhän voisi olla minulle vaikka kouluaamu.

Keho huutaisi silloin liikunnan puutteessa. Tyytyisinkö tyynenä istumaan kotoa tuoduilla piirongilla ja nojatuolilla ”kotoiseksi” sisustetussa huoneessani? Vai olisinko hankala ja vaeltelisin pitkin hoitolaitoksen käytäviä pyrkien sekä ulos että toisiin huoneisiin?

Tulisinko vihaiseksi, aggressiiviseksi, kuten sanotaan, kun en pääsisi minnekään? No, tulisin kai.

Työikäinenkin tietää, miten makeasti nukuttaa, kun on rasittunut ruumiillisessa työssä tai liikkunut muuten reippaasti. Ja vastakohta: unen päästä ei saa kiinni ja yöuni on katkonaista, jos ei ole päiväkausiin haistellut raitista ilmaa ja on rasittunut pelkästä ajatustyöstä.

Mutta kun vanhuus ja muistisairaus iskevät, pidetään normaalina, että ihminen kyköttää sisällä päivästä ja vuodesta toiseen. Pöyhkeästi julistetaan, miten koti on ihmisen paras paikka, vaikka kotoa ei olisi mahdollisuutta päästä ulos eikä kukaan ehtisi edes ikkunaa avaamaan. Sellainen täyttää jopa hyvänä hoidon kriteerit, onhan ruoka tuotu ja vaipat vaihdettu.

Ei tarvitse olla tiedemies tajutakseen, että liikkuminen ja edes käyminen ulkona vähentää mieliala- ja nukahtamislääkkeiden tarvetta – ja lääkkeiden väheneminen vähentää muun muassa sekavuutta. Ei sovi epäillä omaisia, jotka kertovat, miten vielä hoitopaikkaan vietäessä liikekannalla ollut äiti tai isä lääkittiin nopeasti sänkypotilaaksi.

Jos musiikilla ei olisi terapeuttisia vaikutuksia, se tuskin muuten olisi sellainen valtava bisnes kuin se on. Tuskinpa puoli kansakuntaa – ja aina vain suurempi osa – kävelisi muuten koko ajan luurit korvilla.

Moni muistisairas osaa laulaa lapsuuden laulut sanasta sanaan, vaikka kaikki muu olisi jo vierasta. Musiikki rauhoittaa ja antaa hyvän mielen silloinkin, kun ei hetken päästä muista, miksi.

Ei voi olla kysymättä, miksi perushoitoa ovat lääkkeet, joilla on kovin paljon sivuvaikutuksia.

Koska resurssit, vastataan. Mutta miksi?

  • Kuuntele Iskelmä Rexiä verkossa
  • Kuuntele Radio City Joensuuta verkossa