Keskiviikko, 16.1.2019 
Ilmari, Ilmo
Kotimaa

Kolumni: Onko pitkien vuodatusten aika muka ohi?

Piip, piip. Sinikuorisen möhkäleen valot välähtivät ja näyttöön ilmestyi kirjekuori.

Lähetin ensimmäisen tekstiviestin 20 vuotta sitten, varmaankin alkuvuonna 1998. Harmi, ettei se ole tallessa; jälkiviisaasti ajateltuna olisi pitänyt kirjoittaa ylös. Se oli nimittäin vissi alku kommunikaatiotyylille, jonka loppua ei ole näkyvissä.

Sitä voisi kuvailla sanoilla lyhyestä viesti kaunis.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Tyyli kiteytyy sanaan jep. Tänä vuonna olen lähettänyt kymmeniä viestejä, joiden ainoa sisältö on tuo kolmikirjaiminen sana, huutomerkillä tai ilman. Väline on vain kesken vuoden muuttunut tekstiviesteistä pikaviestipalveluun. Jepsittely kuuluu asiaan. Harva alkaa Whats-appissa avata lausetolkulla syvimpiä tuntojaan, vaikka toinen kysyisi, mitä kuuluu tai miten menee.

Kysyn, avataanko tuntoja enää oikein missään muuallakaan?

Laatikollinen kirjeitä on edelleen tallessa. Kirjoittaminen alkoi ala-asteella ja jatkui lukioaikoihin asti. Ensin kirjoitin mitä sulle kuuluu, mulle kuuluu hyvää -tyylisiä liturgioita luokkakavereiden kesken, sitten laajensin piiriä. Sain kirjekaverin Amerikasta asti, Ohiosta. Yläkoulussa jännitystä elämään toi pari vuotta vanhempi poika, joka asui Tampereella. Ensimmäinen kontakti löytyi kirjekaveripalvelusta, jälkimmäinen Suosikista.

Kirjekaverit jäivät, tuli internet ja sähköposti. Muualla asuvien kavereiden kanssa oli sähköpostirinkejä, yksi aloitti ja toinen jatkoi ketjua. Yliopistoaikojen opiskelukaverilla oli hurmaava tapa lähettää vuosikirje, sellainen pitkä vuodatus kahdentoista kuukauden tapahtumista. Itketti joka kerta sitä lukiessa, ilosta lähinnä.

Sitten oltiinkin jo somessa. Kaveriryhmässä kommentit alettiin heittää puhelimella, kaupan kassajonossa ja kuntosalin pukuhuoneessa, odottaessa minuutin siellä ja toisen täällä. Lyhyeksihän ne kirjoittelut sillä tavalla jäävät.

Sähköpostikin on edelleen olemassa, mutta onko teillä muilla sama tunne? Ei sinne enää mitään kirjeitä tule.

Kirjoittaminen tekee kiistatta hyvää. Siksi on harmi, että kommunikaatio on typistynyt pikaviestien tasolle.

Ihmiset eivät kirjoittele enää edes itsensä kanssa. Päiväkirjaa pitää noin joka kymmenes, kun vielä 2000-luvun alussa päiväkirjaa kirjoitti Tilastokeskuksen mukaan neljännes 10 vuotta täyttäneistä (Karjalainen, 4.12.).

Perinteisiä kirjeitä kirjoitti 2000-luvun alussa vielä lähes 40 prosenttia väestöstä, viime vuonna enää kahdeksan.

Postin kontolle ja kuljettavaksi annettava paperikirje on jo melkoinen reliikki. Siitä huolimatta. Ottaisinko ensi vuoden ohjelmaan sellaisen kirjoittamisen? Tai kirjoittaisin oikein pitkän sähköpostin? Siitäkin jää jälki.

Kling. Jotakin sellaista älypuhelimen viestiääni on. Tänään avannolle? Mennäänkö kävelylle?

Lyhyttä kaksisanaista viestintää, mutta onneksi kaiken takana on pyrkimys johonkin suurempaan. Pyyntöön kasvokkain näkemisestä, oikeasta kohtaamisesta.

Vastaan siihen, että jep. Huutomerkillä.

  • Kuuntele Iskelmä Rexiä verkossa
  • Kuuntele Radio City Joensuuta verkossa