Kolumni: Yhdestä en luovu ja se on musta ja vahakantinen vihko

Nyt se on siellä, sanoin itsekseni, kun kuulin polulle kauempaa metsästä hiljaista naputusta. Näillä kulmillahan se on pyörinyt. Sen näki jo siitä, että kuorittuja puita oli pienen aukion ympärillä useampia. Tähyilin kiikarilla äänen suuntaan, mutta eihän siellä muuta näkynyt kuin puiden runkoja ja lumisia oksia.
Eihän se auttanut. Läksin kahlaamaan polveen asti ulottuvassa hangessa ääntä kohti. Maahan oli kaatunut useampi runko, joitten yli taiteilin jollain tavalla. Tuossa näkyy olevan konkelo, enpä mene liian lähelle.
Naputtelu jatkuu edelleen. Kengän varren yli on mennyt lunta, sukat tuntuvat kosteilta. Ja sitten kuuluu se ääni, jota en halunnut kuulla: käpytikka rähähtää ja kuuluu lentävän kauemmaksi.
Niinpä vain käppäri hämäsi. Yleensä se hakkaa puun runkoa tai oksaa niin raivokkaasti, että se on helppo tunnistaa. Pohjantikka taas on semmoinen tuumailija.
Tätä se aina on. Pohjantikasta voi haaveilla, mutta lintu pilaantuu käppäriksi, joita muuten tuntuu olevan Kuhasalo pullollaan. Liikkuupa missä päin vain, siellä se tikittää ja rumputtaa siipiään lentäessään puusta toiseen.

Tammikuu on tutusti sitä aikaa, kun tehdään parannus ja aloitetaan hyvä, terveellinen ja valistunut elämä. Itse aloitan alusta sen saman vanhan.
Lintuharrastajilla on sellainen piintynyt tapa, että kun vuosi vaihtuu, lajien eli vuodenpinnojen kerääminen alkaa alusta. Elikset, elämänpinnat pysyvät. Ne ovat niitä lajeja, jotka havaitaan ensimmäisen kerran. Hyvä, jos nykyään yksi uusi laji tulee vuodessa, kun säntäily on jäänyt melkein kokonaan.
Mutta vuodenpinnat tulevat aina uudelleen. Olen pinttynyt. Kirjoitan havainnot mustaan vahakantiseen vihkoon. Sähköinen tallennus ei tähän hommaan minulle sovi.
On sinänsä mielenkiintoista, mikä laji aloittaa vuoden. Onko se talitintti, jonka näkee aamulla yöasussa ikkunasta omalta ruokinnalta, vai ennättääkö lähteä ulos kuulostelemaan, sattuisiko kohdalle urpiainen, punatulkku vai korppi, esimerkiksi.

Jos sen sillä tavalla ottaa, lintuharrastus on pääsääntöisesti pettymyksiä täynnä. Samoja lajeja vuodesta toiseen. Retkiä, joilla ei näe mitään mielenkiintoista, tyhjää seisoskelua pellon laidalla. Tuuli puhaltaa pohjoisesta eikä se ole lämmin.
Nykyään asiaan kuuluu, että tammikuussa jaksaa vielä aloittaa uudelleen. Helmi- ja maaliskuu menevät muuttolintuja odotellessa, huhti- ja toukokuu ovat ne kuukaudet, jolloin valtaosa lajeista kerätään.
Aikoinaan jaksoi jatkaa ympäri vuoden ja etsiä lajeja, joihin ei keväällä sattunut törmäämään.
Nykyään se tuppaa menemään niin, että ei kai se niin määrässään ole, jos pohjantikka jää näkemättä.
Mutta toisaalta. Tänäänhän on mainio päivä lähteä tarkistamaan, josko se sittenkin sattuisi kohdalle. Tai jos ei pohjantikkaa, niin sitten valkoselkä. Sekin Kuhasalossa on pyörinyt.