play

Kirsi valitsi kolarissa kuolleelle miehelleen ruumisarkkua kun vastasyntynyt lapsi oli teholla – "Meillä oli hautajaiset ensin, sitten ristiäiset"

Kirsin mies kuoli kahden rekan yhteentörmäyksessä vuonna 2017.

Kirsin mies kuoli kahden rekan yhteentörmäyksessä vuonna 2017. Kuva: Tiina Mutila

Pauliina Ylitalo

Nähdään illalla!
Näin Kirsi ja hänen miehensä sanoivat toisilleen.
Sen piti olla aivan tavallinen, arkinen puhelu. Mutta ei se ollut: se oli viimeinen kerta, kun 27-vuotias Kirsi kuuli miehensä äänen.
20 minuutin päästä kaikki oli jo ohi.

Oli syksyinen keskiviikko vuonna 2017. Rekkakuskina työskentelevä Ville (nimi muutettu) ajoi parhaillaan Itä-Suomen suunnalla.
– Työpäivä oli suunnilleen puolivälissä. Hän teki 12–15 tunnin työpäivää ja ajoi lenkkiä pitkin Suomea. Pelkäsin, että mitä jos liikenteessä tapahtuu jotakin.
Perheen esikoinen oli viisivuotias, ja toisen lapsen oli määrä syntyä parin viikon kuluttua.
Vähän ajan päästä Kirsi yritti soittaa miehelleen uudelleen, mutta tämä ei vastannut. Se ei ollut tavallista, mutta Kirsi ei vielä huolestunut.
– Sitten veljeni soitti ja sanoi, että hän tulee käymään nyt.
Veli oli samassa työpaikassa Villen kanssa ja saanut viestin, ettei miestä saada enää kiinni.
– Jonkun aikaa sen jälkeen kuulimme kahden rekan kolarista. Tiesimme, että on loukkaantumisia. Jäimme odottamaan.
Kun tunteihin ei kuulunut mitään, Kirsi osasi jo aavistaa pahinta. Sitten uutisissa kerrottiin kuolonuhrista.
– Mutta samalla jotenkin ajattelin, ettei se voi tapahtua meille. Ei nyt, kun vauvakin on tulossa.
– Lopulta, vajaan seitsemän tunnin päästä, tulivat poliisit.

Jo ennen poliisien saapumista Kirsi oli soittanut paikalle kriisiapua.
– Olen itse ammatiltani hoitaja, ehkä siksi toimin niin. Paikalla oli myös sukulaisia.
Siinä, kaiken epätietoisuuden keskellä, Kirsi tuki myös viisivuotiasta.
– Lapsi kysyi, että miksi meillä on näin paljon aikuisia. Kerroin, että isi on kuollut eikä tule enää kotiin.
Kirsi itse joutui omaksumaan uuden roolin nopeasti.
– Yhtäkkiä toinen hyppää perhekelkasta pois ja perheeseen on tulossa uusi perheenjäsen. Olinkin yhtäkkiä ainoa aikuinen perheessä. Naimisissa, mutta haluamattani yksinhuoltaja.

Seuraavat päivät menivät ristiriitaisessa sumussa. Perheestä oli yksi poissa – ja yksi juuri syntymässä.
– Stressistä tuli supistuksia ja pyysin käynnistyksen. Se ei ollut helpoin tie, mutta jotenkin koin, että lapsi on saatava pian maailmaan.
Pieni poika syntyi sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, alle viisi päivää isänsä kuoleman jälkeen.
– Vauva joutui teho-osastolle, lapsen isä oli kuollut ja minä valitsin arkkua vuorokauden päästä synnytyksestä. Silloin ajattelin: nainen, jos selviät tästä, niin selviät mistä vaan. Silloin tunsin olevani pohjalla.
– Toisaalta sairaalassa koin olevani turvassa, kaksi isoa asiaa oli tapahtunut niin äkkiä. Sairaalasta lähtiessäni mietin tulevaisuutta: miten selviän lasten kanssa, miten taloudellisesti? Onko minusta palaamaan enää koskaan hoitajan työhön?
– Miten voin tehdä vuorotyötä yksinhuoltajana?
– Tunnelmat olivat sekavat. Oli surua kuoleman ja iloa syntymän takia.

Onneksi sekä Kirsin että Villen sukulaiset asuvat lähellä ja auttavat paljon.
– Järjestettäviä käytännön asioita oli valtavasti.
– Eikä missään ollut tietoa siitä, mitä kaikkea tuollaisessa tilanteessa pitää hoitaa.
Kirsi kuvaa olleensa syvästi haavoittunut.
– Mutta tosi rohkeasti aloin hoitaa asioita, määrätietoisesti päätin selvitä tästä.
– Eniten otin siinä äidin roolin. Että minun pitää äitinä huolehtia, että poikien asiat ovat hyvin.
Aluksi joku oli aina Kirsin apuna hänen ja Villen omakotitalossa.
– Parin viikon päästä tuli olo, että halusin olla vain poikien kanssa. Että tämä on nyt mun koti. Ja aloin rakentaa uutta arkea.
Syntymä ja kuolema kiertyivät yhteen vielä uudelleenkin. Hautajaisia ja ristiäisiä vietettiin samana päivänä.
– Meillä oli hautajaiset ensin, sitten ristiäiset. Oli surua ja muistoja – ja sitten iloa. Vauvan kanssa tuntui mahdottomalta järjestää kaksia juhlia.
Kirsi ja Ville olivat ehtineet puhua kuolemasta.
– Että jos jommallekummalle käy jotain, hoidetaan lapset ja jatketaan elämää.
Niin Kirsi teki – ja suru kulki koko ajan rinnalla.
– Alussa ajattelin, että mitä Ville ajattelisi. Ajattelin, mitä hän tekisi.
– Ajattelin, että ehkä Ville tulee tuosta ovesta. Olin näkevinäni hänet jossain liikkeellä. Oli hämmentävää, ettei Villeä enää ollut. Sitä mietin näiden vuosienkin jälkeen: mihin ihminen voi hävitä?

Miten sellaisesta selviää?
– Päätin selvitä lasten takia. Ja myös itseni. Tajusin, että minusta itsestäni se lähtee, että mä selviän tästä.
Kirsi kuvailee ensimmäistä vuotta todella rankaksi.
– Tuntui, että olen autiolla saarella, ympärillä on vain paljon vettä ja mun itse pitää selvitä sieltä pois.
– Vauva-aika oli raskasta yksin. Siinä väsähtää muutenkin. Ja tässä tilanteessa – ei sitä muut ymmärrä. Siinä rakentaa myös omaa minäkuvaansa kokonaan uudelleen.
– Oli uusi rooli. Olin ollut Villen kanssa 13 vuotta, lähes puolet elämästäni. Sitten yhtäkkiä olin leski ja yksinhuoltaja.
– Kaikkein pisimpään meni siinä, että hyväksyin olevani kahden lapsen yksinhuoltaja. Olin pitkään kolarin toiselle osapuolelle katkera siitä, että hän vei minulta toisen aikuisen tuen.
Tapahtumia selviteltiin myös oikeudessa.
– Se toinen osapuoli oli aiheuttanut onnettomuuden. Hän ajoi ylinopeutta.

Vuoden päästä kolarista Kirsi päätti laittaa perheen asunnon vuokralle ja muuttaa lasten kanssa uuteen kotiin.
– Silloin tuli jonkinlainen taitekohta. Tuntui, että en pystynyt jäämään. Lähiympäristö eli vanhaa elämää, mutta minä en. Kun tämmöistä tapahtuu, vanha katkeaa kuin filminauha. Sen jälkeen alkoi toinen elämä, johon kuuluimme minä ja lapset. Elämässä oli paljon vanhaa, mutta myös paljon uutta.
– Suru muuttaa ihmistä. Tapahtuma muuttaa ihmistä, myös luonnetta. Minua se muutti vahvemmaksi, mutta tiedän, ettei kaikille käy niin.

Villen kuolemasta on kulunut pian kolme vuotta. Kirsi kokee selvinneensä pahimmasta.
– Nyt on voittajafiilis.
Hän on palannut työelämään ja löytänyt uuden puolison. Elämä jatkuu, mutta vanha ei koskaan katoa hänestä.
– Yksinhuoltajuuteen tottuminen vei kauan, mutta nyt minun on vaikea jakaa arkea ja ymmärtää sitä, etten enää ole yksin.
Kirsi kertoo, että surun kanssa oppii elämään. Elämä jatkuu ja kokemukset kerrostuvat, mutta vanha ei koskaan katoa hänestä.
– Olen koko loppuelämäni ajan leski.
Pysyväksi jäi myös uudenlainen näkökulma.
– Olen realisti ja ymmärrän, että samantyylistä voi käydä myös uudelleen.
– Tuntuu, että vain lapset ovat pysyvästi minun.

Villen nimi on muutettu. Kirsi esiintyy jutussa vain etunimellään suojellakseen lastensa yksityisyyttä.