Maanantai, 1.3.2021 
Alpo, Alpi, Alvi
Kotimaa

Kolumni: Velvollisuus on hiihtää ja mennä pilkille

Ukkini tilasi kirjan Helsingistä Ilomantsiin kesäkuussa 1948. Kuitti on tallessa kirjan välissä. Kirja maksoi 575 silloista markkaa ja lähetyskulut päälle. Kalamiehen käsikirja (Erkki Levanto, Yrjö Ylänne) on edelleen pätevä ja ajankohtainen opas.

Nimittäin paras pilkkikausi on tulossa. Suomalaisille on kansallisvelvollisuus käydä hiihtämässä ja mennä pilkille.

Sotien jälkeen oli pulaa ruuasta. Kalojen ja kalastuksen merkitys oli suurta. Termit kotitarve-, virkistys- ja urheilukalastus alkoivat yleistystä. Ammattikalastajia oli paljon toisin kuin nykyään.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Ja soppahan siitä syntyi – jupinaa, kitinää ja kateutta kalamiesten kesken. Kirjan mukaan urheilukalastaja pyrkii usein halveksimaan muita kalastusmuotoja. Ammatti- ja kotitarvekalastajat pitivät taas urheilukalastusta naurettavana ja lapsellisena.

Kirjan tekijät halusivat kirjoittaa kirjan nuoremmille sukupolville. "Sillä nousevasta polvesta ja sen suhtautumisesta riippuu, säilyykö kalavesiemme kansantaloudellinen merkitys jatkuvana, ja onko tuhansien järvien maassamme vastaisuudessakin tilaisuutta siihen ruumiilliseen ja henkiseen virkistykseen, jota reipas kalastusurheilu harjoittajalleen merkitsee."

Kirja kertoo, että ennen sotavuosia talvionginta oli varsinaisesti tunnettua vain Karjalan puolella, esimerkiksi Viipurin ympäristössä. Talvisodan jälkeen pilkkiminen levisi siirtoväen mukana muuallekin Suomeen. Koska ruokaa oli niukasti, oli pakko lähteä pilkille hakeman veden viljaa.

"Pian huomattiin, että pilkkiminen on hauska ja mielenkiintoinen urheilumuoto, joka tarjosi virkistäviä tilaisuuksia oleskeluun raikkaassa talvisessa luonnossa sekä omakohtaisten havaintojen tekoon ja mielenkiintoisiin kokeiluihin."

Aluksi luultiin yleisesti, että pilkkiä kannattaa tarjota kaloille vain jäältä. Kun jäät lähtivät, pantiin pilkkivehkeet eli talvionget hyllylle odottamaan seuraavaa talvea.

Koska nälkä oli kesälläkin, yleistyi avovesillä pilkkiminen nopeasti sotavuosien jälkeen.

Välineurheilua pilkkiminen on ollut aina. Kirjan mukaan jo 1940-luvulla tunnettiin satoja pilkkimalleja. Niitä nikkaroivat kalastajat itse, mutta sivutöinään myös monet kultasepät ja hienomekaanikot.

Jo tuolloin oli käytössä ryöstö- eli rosvopilkkejä ja juksia. Kalankuvan uskottiin houkuttelevan kalat uteliaisuudesta pilkin lähelle, ja kun sitten nykäistiin rajusti ylöspäin, jäi kala kiinni koukkuun.

Toki muitakin tekniikoita opeteltiin ja kehiteltiin, samoin erilaisia vieheitä ja houkuttimia. Tasapainopilkit eli kiikut olivat suosittuja.

Kirjassa on neuvoja, kuinka käsistään näppärä kalamies tekee itse notkeakärkisen pilkkivavan esimerkiksi katajasta. Tärkeää on hankkia kunnon jääpora. Kirja korostaa, että jääporan terän täytyy olla terävä kuin partaveitsi. Muuten joutuu vuodattamaan runsaasti ylimääräisiä hikipisaroita.

Mutta mistä löytää ne kalat lumen ja jään alta? Kirja neuvoo, että heti vesien jäädyttyä ahven asuu syvällä ja vetäytyy sitten matalammalle sitä mukaa, kun talvi etenee. Noin helppoa.

Kiinnostuitko? Klikkaa ja kokeile Digi-Karjalaista 1€ 1 kuukausi