Tiistai, 11.5.2021 
Osmo
Kotimaa

Kolumni: Kirjeenvaihto, kadonneiden muistojen aarreaitta

Olen kirjoittanut aina paljon, ja näitä työjuttuja lukuun ottamatta nimenomaan kirjeitä. Päiväkirjoissa en nähnyt teininä mitään mieltä: eihän niitä kukaan lukisi.

Niinhän se on, että ei siinä iässä paljon elämästä tiedä, ei sitäkään, miten paljon päiväkirjat vielä itseäkin kiinnostaisivat. Toisaalta moni on myöhemmillä vuosikymmenillä todennut paperilla olevan silkkaa tuhottavaa soopaa ja ihan liikaa hölmöilyjä.

Sitä, mitä ei halunnut äitinsä lukevan, haluaa harvoin lastensakaan lukevan.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Olen kuulemma aloittanut kirjeenvaihdon viisivuotiaana. Sen aikaisista on vain tarinat, mutta oppikouluikäisenä aloin tallettaa saamani kirjeet. Tallessa ovat muun muassa lukioikäisenä Ruotsissa piikoessani kahdessa kuukaudessa saamani 103 kirjettä.

Ties missä vaiheessa olenkaan niputtanut kaikki kirjeet lähettäjän mukaan: Ainilta, Annelta, Lealta, Helenalta, Elinalta ja monelta muulta. Kesät kirjoiteltiin ahkerasti muutaman luokkakaverin kanssa, ja tietysti yhteyttä pidettiin niiden kanssa, jotka muuttivat toiselle paikkakunnalle.

Ensimmäinen varsinainen kirjeenvaihtotoverini oli Vuokko, joka löytyi Kauppa ja Koti  -lehden kirjeenvaihtopalstalta kahdeksanvuotiaana. Koska Vuokko oli niin ihana, yritin saada toisen kirjekaverin Vuokon kylältä Juuasta – ei tärpännyt, eikä vastausta tullut monelta muultakaan kirjeenvaihtoilmoituksen lehteen laittaneelta lapselta.

Se lienee merkki paitsi siitä, etteivät ajatukset natsanneet, myös siitä, miten yleinen harrastus kirjeenvaihto oli.

Oppikoulussa tulivat sitten ulkomaalaiset kirjeenvaihtokaverit, enkä kitsastellut heidänkään määrässään. Muistan italialaisen, nigerialaisen, japanilaisen, englantilaisen sekä useamman saksalaisen ja itävaltalaisen.

Ulkomaalaisista kirjekaverista sydänystäviksi tulivat Marilies Saksasta ja Olga Itävallasta. Heidän kanssaan kirjoitimme kymmenenkin sivun mittaisia kirjeitä – viikoittain. Niissä olivat ylhäällä niin ilot kuin surutkin, pikkutarkasti ja sensuroimatta.

Eikä päässyt äiti näkemään, kun vei heti postiin.

Kirjeenvaihto toi sekä elinikäisiä ystäviä että huomaamatta kielitaitoa. Kyläiltiinkin puolin ja toisin, niin nuorena kuin nyt vanhempana ja isomminkin porukoin. Itävallan-ystävyys kulkee jo toisessa polvessa.

Kirjekaveri ulkomailla mahdollisti myös tulenarkojen rakkauskirjeiden turvallisen säilytyksen: itävaltalaisteinin rakkauskirjeet palautuivat alkuperäiselle vastaanottajalle pari vuotta sitten, 35 vuotta meidän aitanvintillä turvassa oltuaan.

Nyt kirjeenvaihto on tietysti typistynyt joulukorteiksi ja viestittelyksi. Sähköpostit ovat merkkitapaus, mutta eihän niistäkään jälkiä jää.

Surullista on, miten ikäluokkani tyttöjen jäljet katosivat avioliittoon. Kaikkia kirjeystäviä ei enää löydy, saati tuonen viemien ystävien perillisiä. Heille kirjepinot äidin lapsuudesta ja nuoruudesta olisivat varmasti erityisen tärkeitä.

Kiinnostuitko? Klikkaa ja kokeile Digi-Karjalaista 1€ 1 kuukausi