Torstai, 18.10.2018 
Säde, Satu
Kulttuuri

Aina halutaan ilmaista

  • Karjalainen
Joni Mitchellin nuoruudentuotannon helmiin kuuluu laulu For Free, ”Ilmaiseksi”. Siinä tämä Woodstock-sukupolven trubaduuri, tunnustuksellisen folk-musiikin matriarkka tarkastelee omaa rahasuhdettaan.

Shoppailukierroksella oleva lauluntekijä pysähtyy liikennevaloissa kuuntelemaan katusoittajaa.

”Minulla on limusiini, kaksi herrasmiestä saattaa minut konserttisaliin. Saat kuulla musiikkiani, jos sinulla on rahaa tai olet kaverini. Mutta tämä yhden miehen bändi lounasruokalan vieressä soittaa ilmaiseksi, ja todella hyvin soittaakin.”

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Kulttuuri, raha ja valta muodostavat mielenkiintoisen yhtälön.

Pikkulapsille on faabeloitu jo miespolvia, että talveksi varantoja keräävä työmuurahainen on järkevämpi kuin viuluaan pitkälle syksyyn soittava heinäsirkka.

Kuitenkin taiteilijat kutsutaan ensimmäisenä apuun, kun perustetaan vaikka kansallisvaltiota, jolle tarvitaan suurta tarinaa olemassaoloa oikeuttamaan. Omia kuvia, kirjoja, lauluja ja maisemia.

Ja kun tätä kansallisvaltiota kohta vaino koittelee, soittelee seuraava heinäsirkkasukupolvi suruja muurahaisten ponnistelujen välissä.

Kunnallisvaalien alla kulttuurilla on ymmärtäjiä erityisen paljon. Pohjois-Karjalassakin enemmän kuin Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön hallituksessa.

Heitä löytyy, ”kulttuuri on voimavara” -mietelinkoja, jotka vaalisivuillaan sopivasti unohtavat kertoa, että kannattavat musiikin opettamisen vähentämistä maakunnassa ja Itä-Suomen ainoan kulttuuriravintolan purkamista.

Nuoretkin osaavat. Piraattipuolue yrittää saada edustajiaan Joensuun ja Outokummun kaupunginvaltuustoihin. Tälle ryhmälle vapaus ja sananvapaus ovat sitä, että teoksia pitäisi saada kopioida ilmaiseksi, netissä musiikkia levittävien vainoaminen lopettaa ja tekijänoikeuden suoja-aika lyhentää.

Heti mulle tänne kaikki nyt. Ja itkupotkuraivarit Ilosaarirockin portilla, kun sinne ei pääse ilmatteeks. Ihan kuin rock-historiankirjoituksen mytologisoimalla Isle Of Wight -festivaalilla 1970, jonne yleisö halusi ilmaiseksi sisään. Dokumenttielokuvan festarista nähneet muistavat, kuinka arvostuksen puutteesta järkyttynyt Joni Mitchell itkee lavalla.

Kentällä huomaa, että pohjoiskarjalainen taiteilija on puristuksissa.

Toimeentulo on tiukassa, teoksia hinnoitellaan alakanttiin, kirjat ja levyt eivät liiku takavuosien malliin. Apurahahakemus on pakko lähettää myös sille säätiölle, jonka leiman viimeiseksi haluaisi otsaansa.

Ei se sen herkullisempaa tainnut olla renessanssitaiteilijoillakaan, jotka maalasivat mesenaattiensa eli silloisten liikemiesten vaimojen kuvia, jotta saivat pätäkkää muuhun tekemiseen.

Edessä siintää kuitenkin vielä hankalampi tulevaisuuden maailma, josta nykynuorten käytös antaa esimakua. Siellä kulttuurista ei haluta maksaa. Levyjä, kirjoja, tauluja, teatterilippuja ostaa aniharva, lehtien tilaamisesta puhumattakaan.

Ennen henk. koht. kulttuurimomentille varattu raha menee viestintäteknologiaan, jota onkin päivitettävä säännöllisesti, laitteet kun laukeavat vuoden-kahden välein. Älypuhelimia, tabletteja, läppäreitä. Niillä katsotaan ja kuunnellaan ilmaisia YouTube-videoita, joista tekijät eivät saa senttiäkään.

Silti taiteilijoiden on turha mennä lakkoon tai uhitella lopettavansa taiteen tekeminen. Aina löytyy niitä, jotka haluavat ilmaista, nimittäin itseään. Ja niitä, jotka tästä haluavat hyötyä. Kas kulttuuri on voimavara.

Kirjoittaja on Karjalaisen kulttuuritoimittaja.