play

Kaksijakoinen Osmo Rauhala

Osmo Rauhalan teos Gaming Theaory - South

Osmo Rauhalan teos Gaming Theaory - South Kuva: Ville Heinonen

Toimitus

Näyttelyt
Osmo Rauhala
Elämän kirja
Toby Ziegler
Vieraantuneet esineet
Helsingin Kiasmassa 13. tammikuuta 2013 saakka.

Suomalaisen nykytaiteen yksi näkyvimmistä hahmoista on eittämättä Osmo Rauhala. Osaa taidemaailmaa hän ärsyttää, osaa ihastuttaa. Itse en oikein osaa sanoa, pidänkö hänen taiteestaan vai en, mutta tiukka ammattilainen hän ainakin on.
Kiasman Elämän kirja -näyttelyssä Rauhala on elementissään.
Kolmesta teossarjasta koostuvassa näyttelyssä hän pohtii muistia, kieltä, matematiikkaa ja dna:n rakennetta unohtamatta vakioaihettaan eli eläimiä.
Suurikokoiset teoskokonaisuudet ovat tappiinsa saakka pelkistettyjä.
Jos maalauksissa olisi yhtään vähemmän kuvaelementtejä, oltaisiin jo Kazimir Malevitšin Mustan neliön äärellä.
Pelkistäminen on sekä Rauhalan valtti että kompastuskivi. Hän onnistuu tuomaan näkyväksi monimutkaisia ajatusrakennelmia ja syvällisiä pohdintoja näennäisesti hyvin yksinkertaisilla ja yleismaailmallisilla symboleilla.
Toisaalta taas värimaailmoiltaan, sommittelultaan ja kuva-aiheiltaan harmoniset teokset ovat jo niin pitkälle abtrahoituja, että ne alkavat olla hyvin kliinisiä.
Inhimillinen tarttumapinta ja roso puutuvat, ja teokset ovat kuin matemaattisia lausekkeita.
Matematiikan kauneutta en ala kiistämään, mutta kuvataiteeseen toivoisi aina jotakin pelkän käsitteellisen tason ylittävää. Kuvavataide on luonteeltaan visuaalinen taidemuoto, pyristelipä tätä totuutta vastaan kuinka kovasti tahansa.
Jos haluaa käyttää teennäistä järki vastaan tunne -kahtiajakoa, sijoittuvat Rauhalan analyyttiset maalaukset selvästi järjen puolelle tunteen kustannuksella.

Rauhalan parina Kiasmassa nähdään englantilaisen Toby Zieglerin vahvasti käsitteellistä taidetta. Zieglerin näyttelyssä päähuomion vievät kuitenkin varsinaisten taideteosten sijaan hänen readymadensa eli valtavat ja tyhjyyttään ammottavat lentorahtikontit.
Kolhiintuneista konteista voi repiä minkalaista symboliikkaa hyvänsä, mutta minua ne eivät puhutelleet.
Arkiesineen, vaikkakin näin oudon, tuominen museoympäristöön ja siten sen todellisen luonteen tai symboliarvon paljastaminen alkaa olla jo niin väsynyttä kauraa, että oksat pois.
Paljon mielenkiintoisempia olisivat Zieglerin varsinaiset veistokset, joiden syntyprosessin tunteminen on oleellista niiden ymmärtämiseen.
Näitä pienessä näyttelyssä nähdään kuitenkin vain pari ja aivan kuin kiusaallaan ripustettuna siten, että niiitä ei voi rauhassa kierrallä ja tutkia kunnolla.
Ziegler tekee 3D-mallinnuksia taidehistorian klassikkoista, mutta pohjaten kaksiulotteisiin kuviin.
Lopputulos on riemastuttava sekoitus tuttua ja tuntematonta ja avaa loputtomat tulkinnanmahdollisuudet niin historian ymmärtämiseen kuin myös kuvien anatomiaan.