Maanantai, 11.12.2017 
Taneli, Tatu
Kulttuuri

Nurmes-New York – Karjalainen kävi seuraamassa, kuinka Nurmeksen kitaristilahjakkuus Olli Soikkeli luo uraa New Yorkissa

  • Suonna Kononen
  • Kuvat: Juha Inkinen ja Markku Ojala

Poika Nurmeksesta päätti tulla maailman parhaaksi gypsy jazz -kitaristiksi. Karjalainen seurasi New Yorkissa, kuinka Olli Soikkeli pärjää.

Katsojan puhelin alkaa soida keikan suvantokohdassa. Mies hosaisee luurin nopeasti kiinni. Olisin normaalisti ärsyyntynyt kuin kuka tahansa konsertinkävijä, joka on herätetty taikamaailmastaan, mutta mies on iäkäs ja puhelimen soittoäänenä on joku kitaraetydi. Siis selvästi kitaramusiikin ystävä, joka on tullut tänä iltana seuraamaan Olli Soikkelia tähän brooklyniläiseen kapakkaan.

Lavalla tai sen virkaa toimittavalla kapakan punahämyisen takahuoneen nurkalla Soikkeli ja hänen newyorkilainen muusikkokaverinsa Cesar Garabini panevat parastaan. Soikkelin puoliakustinen ja Garabinin seitsemällä nylonkielellä varustettu brasilialainen kitara virkkaavat yhteen vanhaa jazzia, choroa, tango nuevoa. Kappaleet kirmaavat kuin kaksipäinen koira, soittajat jakavat lennosta soolot ja kompit.

Made In France nousee lentoon, Biréli Lagrènen kirjoittama standardi, yksi Soikkelin keikkatavaramerkeistä, jonka notkeutta vaativat juoksutukset hän selvittää – no, vasemmalla kädellä, tuosta vaan. Onnistuu hidaskin, Django Reinhardtin Nuages lipuu yöpilvien lailla.

Olli-Soikkeli-037Karjalainen20171206Ronnie Gluck näki Olli Soikkelin Brooklynin Barbesissa ja ylistää tämän oikean käden tekniikkaa.

Keikka on ohi ja pieni, haltioitumisen kokenut yleisö alkaa valua Brooklynin yöhön. Isken kiinni puhelinmieheen, joka esittelee itsensä Ronnie Gluckiksi, Cesar Garabinin tuttavaksi ja kitaramusiikin harrastajaksi.

– Olen kuunnellut paljon kitaristeja, soitan hieman itsekin. Voin sanoa, että olen nähnyt monilla soittajilla yhtä hyviä vasemman käden tekniikoita kuin Ollilla, mutta hänen oikea kätensä – se on mykistävä, Gluck tuumii.

– Kuulit miten hyvin pojat nyt soittivat. He ovat tehneet yhdessä tätä vasta muutaman kuukauden, mietipä miten hyvältä tämä duo kuulostaa muutaman vuoden päästä!

Olli-Soikkeli-035Karjalainen20171206 Olli Soikkeli ja Cesar Garabini panevat parastaan.

Ronnie Gluck on esimerkki siitä, miten Amerikka yllättää, eikä se yllätys ole aina tietämättömyyden trumpetin törähdys. Kun kerron, että olemme kuvaajan kanssa Suomesta, Olli Soikkelin kotimaasta, joudun vastaamaan Gluckin tarkkoihin kysymyksiin tangon asemasta Suomessa ja suomen ja unkarin kielisukulaisuudesta.

Soikkeli on tällä välin pakannut kitaransa, hakenut Barbesin – se on paikan nimi – tiskiltä viskin ja saanut paikan emännän ojentaman setelirullan, jota laskee nurkkapöydässä jakaakseen liksan muusikkotoverinsa kanssa. Rahat on kerätty yleisöltä kolehdilla – tässä paikassa ei esiinnytä palkkion, vaan musiikin takia.

Tämä on Karjalaisen viimeinen ilta Olli Soikkelin seurassa – olen seurannut nuoren miehen konsertteja pitkin syksyä Helsingissä, Joensuussa, hänen vanhassa kotikaupungissaan Nurmeksessa ja nykyisessä asuinpaikassaan New Yorkissa, yrittänyt selvittää, kuinka hyvä hän oikein onkaan ja mikä häntä muusikkona ajaa eteenpäin – ja minnekä asti?

Soikkelilla ja Garabinilla on keikanjälkeinen hiuko. Siirrymme läheiseen Daisy’s Dineriin, jonka soittajat tietävät hyväksi. Loisteputkikirkkaus, nuhjuiset kalusteet, southern fried chickeniä, pekonia, perunamuusia, omeletteja, kreikkalaista salaattia. Alkoholia Daisyltä ei saa, mutta viereisestä kulmakioskista voi hakea olutta kyytipojaksi, kunhan sen juo paperipussiin piilotettuna. Tätä on Amerikka, tätäkin.

Olli-Soikkeli-033Karjalainen20171206Cesar Garabinin instrumentti on 7-kielinen kitara.

Soikkelin ja Garabinin läppä lentää. Muusikot ovat hauskaa ja usein haluattuakin seuraa – ja tajunneet tässä kaupallisuuden maassa itsekin, että seuramiesominaisuus kannattaa tuotteistaa. Niinpä Soikkelinkin joihinkin keikkoihin sisältyy meet and greet -osuus, jossa sponsoreilla tai isomman lipunhinnan maksaneilla on mahdollisuus päästä hengailemaan muusikoiden seuraan ennen tai jälkeen esityksen. Keskustellaan, nimmaroidaan levyjä, otetaan yhteiskuvia.

Hauskuuden takaa löytyy vuosien yksinäistä puurtamista instrumentin kanssa. Olli Soikkeli soittaa kuulemma edelleen kitaraa useita tunteja päivässä.

– Olen mennyt takaisin niihin nuoruuden treenausmääriin, hän on kertonut minulle.

– En minä nyt kelloa katso, mutta saatan huomata kotona kitara sylissä, että kello on kolme aamuyöllä. Soittaminen on minulle kuin meditaatiota. Ja koko ajan pitää löytyä jotakin uutta, että säilyy palo tekemiseen.

Siksi siis brasialainen choro, jota Soikkeli pääsee soittamaan Garabinin kanssa.

Soikkelin mielestä jätän liian vähän tippiä, sitä pitäisi Amerikassa maksaa 15–20 prosenttia. Kitaristi kaivelee kupeitaan ja jättää pöydälle vielä muutaman dollarin. Muusikon on hyvä pitää suhteita heihin, jotka häntä ruokkivat.

Olli-Soikkeli-040Karjalainen20171206Olli Soikkeli Brooklynin yössä.

– Minustapa tulee maailman paras.

Tämä on yksi juttu, joita Olli Soikkelista kiertää kotipuolessa Ylä-Karjalassa. Nuori poika oli löytänyt gypsy swingin maailman, tai gypsy jazzin, kuten tyylilajia myös kutsutaan, kitaristi Django Reinhardtin Ranskassa kehittelemän akustisen mustalaisjazzin.

Poika Nurmeksesta asetti itselleen tavoitteen, eikä vähempi riittäisi. Olla maailman paras gypsy jazz -kitaristi.

Taidemaailma rakastaa ihmelapsia, toteutumaisillaan olevia lahjakkuuksia, ja nyt sellainen oli syntynyt Pohjois-Karjalan Nurmekseen herran vuonna 1992. Hän treenasi kahdeksan tuntia päivässä. Soitti välillä jopa ulkona kylmässä, jotta sormet toimisivat vielä paremmin lämpimässä.

Vuonna 2006 Ylä-Karjala-lehteen alkoi ilmestyä innostuneita artikkeleita omasta 14-vuotiaasta kitaristilahjakkuudesta, joka esiintyi kaupungin tapahtumissa opettajansa Kari Pääkkösen kanssa soittaen swingiä kiitävin sormin.

Vuonna 2009 pääsin itse näkemään Soikkelin ja Pääkkösen Carelia Swing -kokoonpanoa Nurmeksen Hannikaisen salissa. Parivaljakko oli nostettava mukaan, kun samana vuonna tein Karjalaiseen juttua Nurmeksesta musiikkikaupunkina.

– Ollin lahjakkuuden huomasi heti. Varrella virran -tyyppiset kappaleet jäivät nopeasti ja rupesin perehdyttämään Ollia gypsy-hommaan, Kari Pääkkönen sanoi 2009 ja jatkoi:

– Tämä musiikki imaisi meidät molemmat kuin musta aukko.

– Ulkomaille olisi mukava lähteä opiskelemaan soittamista, tuumasi Olli Soikkeli puolestaan – ja soitti.

Toimittajien arviot eivät aina osu kohdalleen, mutta ainakin tässä toimittaja Kononen oli oikeassa vuonna 2009:

Hänestä kuulemme vielä.

Soikkeli-Olli-050917-1770Karjalainen20171206Soundcheck Savoy -teatterissa. Olli Soikkeli (vas.), Tomi Kettunen, Julien Labro ja Ville Herrala valmistautuvat alkamaisillaan olevaan Suomen-kiertueeseen.

Tänään Olli Soikkeli on jo kohtuullisen pitkällä, isolla kirkolla. Syksyn Suomen-kiertue alkaa Helsingin Savoy-teatterista.

Kiertueen Soikkeli tekee newyorkilaisen muusikkokaverina, Ranskasta kotoisin haitaristi Julien Labron kanssa. Taustalla soittavat suomalaiset muusikot – taktiikka, jota Soikkeli on käyttänyt kotimaan kiertueillaan. Olisi kallista lennättää Amerikasta myös komppikitaristi ja basisti, kun heitä on hyviä Suomenkin gypsy jazz -piireissä. Kontraa kiertueella soittaa Ville Herrala, rytmikitaraa Tomi Kettunen, joka on saman maakunnan poikia, Joensuusta.

Soikkeli saapuu sound-checkiin vetämällä AER-vahvistinta vetokärryssä, kitara toisessa kädessään, riisuu villapaidan, mikä paljastaa melkoiset hauikset. Hän ei ole totisesti sama poika kuin kymmenen vuotta sitten Nurmeksessa.

Savoyn tekniikka häärii mikrofonien ympärillä, haitaristi Labro haukottelee aikaeroa ja tutustuu harmonikkaansa, joka on Suomen kiertueelle järjestynyt lainaan Hämeestä. Haitarin kuljettaminen lentokoneessa on vaikeaa. Ruuman pakkaseen hienomekaanista, pieniä puuosia sisältävää instrumenttia ei voi jättää. Turvallisempi lainata kohdemaasta.

Soikkeli-Olli-050917-1774Karjalainen20171206Helsingin konsertin järjestänyt promoottori Robban Hagnäs kokeilee Olli Soikkelin uutta kitaraa.

Savoy virtaa lähes täyteen ihmisiä, 700 paikasta 550 on myyty, mikä saa promoottori Robban Hagnäsin hymyilemään leveästi.

Keikkojen järjestäminen on riskipeliä, etenkin marginaalimusiikin keikkojen, eikä Soikkeli ole kotimaassaan sentään kaikkien suomalaisten tuntema nimi, vaikka nousussa onkin.

On jopa päässyt nyt aamu-tv:seen asti kertomaan kiertueestaan ja uudesta hienosta kitarastaan, Ari-Jukka Luomarannan tekemästä puoliakustisesta. Se on mahdollisimman tarkka kopio vanhasta Selmer Maccaferristä, jolla Django soitti, Soikkeli selvittää.

Globaalin maailman ihmeitä tämäkin: huipputason gypsy jazz -kitara ja -kitaristi, molemmat Suomesta.

Soikkeli-Olli-050917-1796Karjalainen20171206Savoyn settilista on päätetty.

Savoyn konsertti tarjoaa melankoliaa, vauhtia, haitarin ja kitaran kudoksia, perinteitä ja avantgardista lähestymistapaa. Ihastun Julien Labron kappaleeseen Tango For T, jonka tango nuevo soi selkeitä nyökkäyksiä Astor Piazzollan Libertangolle.

Kantrimiestä hemmotellaan hidastetulla sovituksella Willie Nelsonin On The Road Againistä. Se on monien muusikoiden kansallislaulu, ja vaikka tekstiä ei tässä instrumentaalisovituksessa kuulla, se soi päässä: ”The life I love is making music with my friends and I can’t wait to get on the road again.”

Suomeksi: Kuinka rakastankaan sitä, että pääsen tekemään musiikkia ystävieni kanssa. Tuskin maltan odottaa, että pääsen taas tien päälle.

Soikkeli-Olli-050917-1872Karjalainen20171206Esiintymisvaatteet on vaihdettu päälle. Julien Labro ja Olli Soikkeli eläytyvät Savoyn lavalla.

Soiton ilo, kyllä sen huomaa Olli Soikkelin kasvoilta, kun se silmiin ja poskipäihin syttyy, vaikka hän aika kivikasvo onkin. Bändi on vapautunut hyvästä vastaanotosta. Ennen ylimääräisiä Soikkeli kehottaa yleisöä tulemaan levykaupoille ala-aulaan keikan jälkeen.

– Mun kiertueilla on ollut tapana, että jos joku ostaa viisi levyä, saa basistin mukaan kotiin.

Yleisö nauraa. Viimeisenä soi Edvard Griegin Norjalainen tanssi, josta jo Django Reinhardt teki aikoinaan oman sovituksensa.

– Soitetaan Suomi sata -sopivasti norjalaista säveltäjää, Soikkeli heittää.

Tämän sukupolven nuoret voivat ottaa itsenäisyyden rennosti. Maailma on avoin pelikenttä, ellei nyt halua ehdoin tahdoin juuttua kotiin nettinsä ääreen avoimia rajoja pelkäämään. Olli Soikkeli ei halunnut.

Olli-Soikkeli-015Karjalainen20171206Kitara, pukupussi ja pahvikahvi. Kävelymatka Grand Centralin juna-asemalle Manhattanin East 42nd Streetiä.

New York, Manhattanin väkeä kuhiseva keskikaupunki, Midtown Eastin kaupunginosa.

Olemme sopineet treffit Grand Central -metro- ja paikallisjuna-aseman lähelle, Olli Soikkelin ehdottamaan Ground Central -kahvilaan. Flunssaisuuttaan pahoitteleva kitaristi ottaa pahvikahvin, lähdemme kävelemään Grand Centralille.

Soikkelilla ja hänen Amerikan pääkokoonpanollaan Rhythm Future Quartetilla on illalla esiintyminen Pawlingin pikkukaupungissa, puolentoista tunnin junamatkan päässä Manhattanilta pohjoiseen.

Nelijäseninen yhtye saapuu sinne kukin suunniltaan, kuka Bostonista, kuka Vermontista. Yhtyeen johtaja, viulisti Jason Anick on luvannut tulla hakemaan Soikkelin autollaan Pawlingin juna-asemalta.

– Jokainen newyorkilainen muusikko välttelee viimeiseen asti auton hommaamista, Soikkeli tarinoi metro north -paikallisjunan kolistessa keskellä marraskuun lehdetöntä maisemaa, esikaupunkialueita valkoisine taloineen ja pylväskuisteineen, harmaita, kuvauksellisia metsiä, jotka ovat varistaneet lehtensä ruskeiksi matoiksi, jalavia, hikkoreita, amerikanhaapoja.

– Tosi harvoilla muusikoilla on auto New Yorkissa. Se on aikamoinen riesa parkkeerauksineen ja muineen, Soikkeli viittaa jatkuviin ruuhkiin.

– Monet basistit, jotka joutuvat roudaamaan kamojaan autolla, saavat sitä kautta keikkoja, että heillä on auto. Saavat kuskata sitten koko bändiä.

Jazzkitaristina Soikkeli pärjää yhdellä soittimella, toisessa kädessä kulkee pukupussi. Teknisessä raiderissa pyydetään konserttipaikalle Fenderin putkivahvistin. Olisi paljon hankalampaa olla vaikka kiertävä heavykitaristi, joka tarvitsee kiertueille isomman laitearsenaalin.

Olli-Soikkeli-018Karjalainen20171206Metro-north-junassa Pawlingiin.

Heavy. Se on musiikkia, josta Olli Soikkeli nuorempana innostui aluksi. Kotona oli kitara, Metallica oli kova juttu, veljen kaveri opetti alkeita. Ilman gypsy jazzin löytymistä juuri sopivassa etsikkoiässä – voitaisiinko tässä olla haastattelemassa Amerikassa uraa luovaa metallikitaristia?

– Enpä tiedä, Soikkeli tuumii ja sormeilee älypuhelintaan junanpenkissä.

– Minulla oli ehkä enin kitaransoittointo jo vähän taittumassa, ennen kuin sain opettajaksi Karin, hän viittaa mustalaisjazzin alkeet näyttäneeseen Kari Pääkköseen.

– Jos en olisi löytänyt, olisin saattanut suunnata ihan jollekin muulle alalle. Urheilu ja treenaaminen kiinnostivat jo lukiossa. Amin Asikainen oli silloin framilla, salilla käytiin ja vatsalihaksia tehtiin! Ehkä olisin ruvennut tekemään jotain urheilijoiden parissa.

Seuraava opettaja oli Kuopion konservatorion Petteri Pyyny. Soikkeli kävi soittotunneilla Kuopiossa. Lukion jälkeen hän opiskeli kolme vuotta Helsingin Pop & Jazz -konservatoriossa ja lähti sitten Amerikkaan, jonne oli saanut alan kontakteja gypsy jazz -festivaaleilla vieraillessaan.

– Tiesin, ettei kukaan minua tule Suomesta hakemaan. Kilometrejä oli jo alla, olin onnistunut luomaan valmiin kehikon, jonne tulla. Keikkailu alkoi heti, kun tänne muutin.

Soikkeli sai hyvän pestin Jason Anickin johtamasta Rhythm Future Quartetista, amerikkalaiskokoonpanosta, joka soittaa gypsy jazzia kevyesti modernisoidulla, raikkaalla otteella. Yhtye on edellisviikolla palannut länsirannikon kiertueelta.

– Olemme tehneet hyvän pohjatyön ja saan Rhythm Future Quartetin keikoista elannon. Minun ei tarvitsisi yhtyeen lisäksi tehdä muita keikkoja, paitsi että haluan, Soikkeli kertoo.

Suomessa moni muusikko opettaa keikkailun lisäksi. Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla, kuten Tapio Rautavaara piilotti muusikkototuuden Juoksen sinä hummaan.

– On minulla joskus ollut yksityisoppilaitakin.

”The Finnish boy wonder”, esitellään Soikkeli Rhythm Future Quartetin internet-sivuilla, suomalainen poikaihme.

– Jasonin juttuja. Sen voisi jo vaihtaa. Ei tässä enää niin poikia alla, Soikkeli huokaisee, neljännesvuosisadan ikäinen ja risat päälle.

Kahdeksan tuhannen asukkaan Pawling näyttää kutakuinkin sellaiselta amerikkalaiselta, keskiluokkaiselta pikkukaupungilta, kuin elokuvien ja populaarikulttuurin perusteella osaa arvellakin.

Juna-asema, lyhyt kylänraitti kauppaliikkeineen ja pesuloineen, Amerikan lippu liehuu jonkun talon katolla. Siistit pihat ja nurmikot, ei roskia kaduilla.

Odottelemme kyytiä pizzeriassa ja tilaamme pari pizzasiivua pahimpaan nälkään.

– New Yorkissa se on ihan semmoinen juttu, että mistä saa sen parhaan slicen. Jokaisella on oma vahva mielipide, Soikkeli avaa.

Olli-Soikkeli-022Karjalainen20171206– Olli niin tuntee tämän auton, Jason Anick kertoo

Jason Anick kaartaa paikalle mustalla Honda CR-V:llä. Kättelemme. Anick on hymyilevä veikko, jolle Suomi on tuttu paikka, onhan hän kiertänyt maata Soikkelin kanssa keikoilla.

– Olli niin tuntee tämän auton, Anick kertoo, kun asetumme kuvaajan kanssa takapenkille.

Anickin kommentti tarkoittaa sitä, että Amerikan keikkamatkoilla tässä autossa kulkee koko Rhythm Future Quartet -nelikko – ja basistin kontra.

– Siitä lähtee sentään kaula irti, Soikkeli tuumaa.

– Meillä on tässä bändissä sanonta, että Olli on ”the Finnish boy wonder”, Anick kertoilee kurvaillessaan.

Tiedetään, vastaan, keskustelimme tästä junassa. Olli Soikkeli huokaisee.

– Mennään vielä vuosi. Sitten se ekspiroituu, Anick lohduttaa kitaristia.

Amerikan musiikkipiireissä Soikkelin olemus herättää kerta kaikkiaan huomiota enemmän kuin Suomessa. Nuori, vaalea, kaveri, särmä kuin kadettirivistöstä vedetty, soittamassa temperamenttista, nuhjuisten salakapakoiden mustalaisjazzia. Yhdistelmä on ristiriitainen ja kiinnostava, ja kun taidot ovat korkeat, ei ole ihme, että Anick halusi juuri Soikkelin bändiinsä, kun tämä New Yorkiin muutti.

Automatkalla näemme lisää Americana-elementtejä, urheilukentän ja kumpuilevan, puuttoman hautausmaan.

Olli-Soikkeli-023Karjalainen20171206Taas yksi automatka takana. Kitaristi saapumassa Pawlingin koululle.

Illan konserttipaikka on vaikuttava, katolinen sisäoppilaitos, poikakoulu, joka koostuu muutamasta kartanotyyppisestä rakennuksesta pari kilometriä keskustan ulkopuolella.

Koulun yhteydessä on muutaman sadan hengen konserttisali, joka on rakennettu entisestä liikuntahallista. Täällä järjestetään vuosittain muutama konsertti, on järjestetty jo 43 vuoden ajan. Pawling Concert Series, siis samantyyppinen hajautettu festivaali kuin vaikkapa Pohjois-Karjalan Pielinen soi.

Olli-Soikkeli-025Karjalainen20171206Illan konserttisali on kaunis.

Sali on kaunis, rustiikkisesti sisustettu, nouseva katsomo ja kuulemma vasta uusittu äänentoisto. En ole juuri koskaan kuullut yhtä hienoa kontrabassosoundia kuin Greg Loughmanilla nyt soundcheckissä, muriseva, paksu, lämmin, ja silti jokainen kieli, jokainen nuotti erottuu. Tästä tulee hieno ilta, jos pelkkä basso soi näin hyvin!

Yhtye ruokitaan koulun ruokalassa, jonne kokoontuu illalliselle koululaisten lisäksi koulun henkilökuntaa lapsineen. Meille esitellään koulun suomalainen oppilas – hän on Amerikassa vaihto-oppilaana jo toista vuotta, koska haluaisi luoda uraa amerikkalaisen jalkapallon pelaajana.

Konserttisaliin valuu yleisöä, pikkukaupunkin sivistyneistöä arvatenkin, valtaosa aivan tavallisen keskiluokan oloista toppatakeissaan ja kaulaliinoissaan, keski- ja isovanhempi-iässä. ”How are yout” lentelevät kohteliaasti.

Olli-Soikkeli-026Karjalainen20171206Backstagella Rhythm Future Quartetin rytmikitaristi Max O'Rourken kanssa.

Rhythm Future Quartetin ohjelmisto on perinteisempää djangoilua kuin Suomessa syksyllä kiertäneellä Olli Soikkeli & Julien Labro -kvartetilla. Soikkelikin soittaa nyt puoliakustisen kitaran sijaan akustisella.

Cole Porterin Night And Day, musikaaliklassikko On The Sunny Side Of The Street, Beatlesin Come Together hitaana jazzsovituksena. Anickin kuulas Still Winter on kuulemma syntynyt Amerikan lumimyrskyjen innoittamana ja saa hyvän vastaanoton.

Yritän hahmotella mustalaisjatsin anatomiaa. On ilmavuutta ja tiukkuutta, rentoutta ja virtuoottista paahtoa. Jännite syntyy viulusta ja kitarasta, jotka hyökkäävät toisiaan vastaan täydentääkseen seuraavassa hetkessä toisiaan. Kompin rooli on olla tukeva – rytmikitaristi iskee soitintaan kuin virvelirumpua.

Ja nuotteja ei tuijota kukaan. Virtuositeettiin kuuluu, että jokainen tuntuu selvittävän tämän muodostelmasyöksylaskun tuosta vaan.

Olli-Soikkeli-028Karjalainen20171206Pikkukaupungin sali täyttyi kohtuullisen hyvin.

Yleisö antaa napakat väliaplodit jokaisesta soolosta – selvästikin paikalla on musiikintuntijoita. Olen hieman pettynyt, kun Jason Anick ei spiikkaa Ollia ”Finnish Boy Wonderina”.

– Originally from Finland, now living in New York – Olli Soikkeli!

Ylimääräisissä tuttu Soikkeli-bravuuri, Django Reinhardtin Nuages. Sen kosminen kaiho leikkaa iltajunan huutoon, joka läpäisee tiiliseinät ja kaikuu pitkin Pawlingin maisemaa.

Yleisö taputtaa seisaaltaan. Tänään on kuultu jotakin poikkeuksellista.

Olli-Soikkeli-029Karjalainen20171206Rhythm Future Quartet Pawlingin konsertissa. Vasemmalta kvartetin johtaja, viulisti Jason Anick, Olli Soikkeli, kontrabasisti Greg Loughman ja rytmikitaristi Max O’Rourke.

Meet and greet. Pawlingin keikan jälkeen pääsemme tutustumaan tähän musiikki-ilmiöön.

Pawlingissa 43 vuotta pyörineen konserttisarjan järjestäjä, koulun opettaja Ned Reade on kutsunut tuttavapiiriään ja sidosryhmiä kotiinsa illan pääesiintyjän kanssa.

Kodikas opettajakoti, keskikokoinen omakotitalo, kaksi noutajaa pyörii jaloissa, takkatuli on sytytetty. Viiniä ja naposteltavaa, tungosta. Olli Soikkeli istuu keittiön pöydän ääressä päivän ja keikan selvästi uuvuttamana. Sosiaalisesti lahjakkaan Jason Anickin ja talon isännän ympärille syntyy illan alfajuttupiiri, jossa poikkeilee muita ihmisiä. Moni pääsee kertomaan, että tulipa oltua melkoisessa konsertissa ja rupateltua bändin pomon kanssa... Ja oli siellä kova kitaristikin, mistäs se nyt olikaan...

Kyselen ihmisten kommentteja Soikkelista.

– Emme voineet nähdä hänen käsiään – ne liikkuivat niin nopeasti, isäntä Ned Reade sanoo.

– Alussa aisti hetken, kuinka ihmiset eivät kyenneet taputtamaan, koska he olivat transsissa. Ällistyneitä.

Paikallinen musiikinharrastaja Henry Westmoreland on yhtä vaikuttunut.

– Virtuoosi, uskomaton, hän kertoo silmät tuikkien.

– Nähdä se kaikki kitaran käsittely ja sormien nopeus. Soitan hieman itsekin, mutta en voisi kuvitella soittavani tuolla tavalla.

Juttelemme keittiössä nuoremman kaverin kanssa, joka paljastuu koulun yhdeksi opettajaksi. Hän on ollut koulussa duunissa puoli vuotta vaimoineen. Golden handcuffs, kultaiset käsiraudat, hän kuvaa sisäoppilaitosta työympäristönä. Voisi arvata, että palkka on kova, mutta sosiaalinen kontrolli myös, armeijahenkinen. Jos muutaman vuoden tienaa, voi saada kootuksi mukavan pääoman johonkin elämänsä projektiin.



Puoliyö lähestyy. Muu rytmikvartetti jää koulun vierastaloon yöksi, mutta Olli Soikkeli haluaa kotiinsa Manhattanille lusimaan flunssan loppuun. Jason Anick on pysytellyt ajokunnossa ja heittää meidät takaisin juna-asemalle.

Autossa ideoidaan ehdotus Olli Soikkelin uudeksi määritelmäksi Rhythm Future Quartetin kotisivuille: Finnish Man Wonder. Suomalainen miesihme suhtautuu naljailuun väsyneesti väistellen. Alamme tulla tutuiksi, kun pystymme pohjoiskarjalaishenkiseen huumoriin.

Puolentoista tunnin paluumatka yön pimeyden halki New Yorkin Grand Centraliin ei tunnu sen coolimmalta kuin paikallisjunamatka Riihimäeltä Helsinkiin tai Karjalan radan iltajunan viimeinen etappi Kesälahdelta Joensuuhun. Istumista, sitä on muusikon elämä, junassa, autossa, lentokoneessa, Olli Soikkelin tapauksessa myös lavalla.

– Juuri tämän takia treenaan salilla. Että jaksan istua. Kannattaa pitää itsensä kunnossa. Katsoa mitä syö.

Olli-Soikkeli-032Karjalainen20171206Muusikon elämä on odotusta ja siirtymistä paikasta toiseen. Olli Soikkeli palaa pikkutunneilla Pawlingin konsertista Manhattanille.

Moni lahjakas ja rakastettu muusikkokin on joutunut ottamaan avuksi piristeet, jotta jaksaisi ja venyisi.

– Suomessa en ole sitä huomannut, Amerikassa jazzmuusikot ovat tietysti olleet ihan etulinjassa, Soikkeli myöntää.

– Olen soittanut sellaisten vanhempien muusikoiden kanssa, jotka ovat soittaneet Miles Davisin ja Art Blakeyn kaltaisten kanssa. Kaikki sanovat, että meininki on muuttunut viimeisen 10–15 vuoden aikana. Terveysbuumi iski tällekin alalle. Ei näkynyt ennen kuulemma erikoisruokavalioita jazzfestivaalien ruokakattauksissa.

Lukeeko Soikkeli jazzmuusikoiden elämäkertoja?

– En nyt kauheasti. Viimeksi luin Mike Tysonin elämäkerran!

Grand Centralissa Soikkeli kehottaa katsomaan päähallin kattoon, jossa loistavat kauniit eläinrata-aiheiset kattomaalaukset. Grand Centralin arkkitehtuuri on Beaux-Artsia, kruusailevaa, ranskalaisvaikutteista uusbarokkia 1910-luvulta.

Belgiassa oli vasta syntynyt Django Reinhardt -niminen romanipoika, joka 30-luvun Ranskassa, viulisti Stéphane Grappellin kanssa Hot Club de France -yhtyeessä loi virtuoottisuudellaan vetoavan uuden musiikkisulauman.

Vaikutteita ammennettiin amerikkalaisesta jazzista, Louis Armstrongilta, Pariisissa vierailleilta amerikkalaismuusikoilta. Iso osa maailman sykähdyttävimmästä kulttuurista on syntynyt, kun vaikutteet ovat virranneet yli rajojen ja merien. Reinhardt tuli nostaneeksi itsensä monen mielestä Euroopan historian tärkeimmäksi jazzmuusikoksi.

Olli-Soikkeli-08Karjalainen20171206Soundcheck Nurmeksessa. Julien Labro (vas.), Ville Herrala, Tomi Kettunen ja Olli Soikkeli ovat saaneet soiton hiotuksi Suomen-kiertueellaan.

Olli Soikkelin ja Ranskan Julien Labron Suomen -kiertue on tuonut kotipesälle, Nurmes-talon Hannikaisen saliin, joka on nimitetty paikkakunnan säveltäjäsuuruuden P. J. Hannikaisen mukaan. Kukaties täällä on sadan vuoden päästä Soikkelin sali.

Olemme tulleet kuvaajan kanssa jo puolilta päivin seuraamaan kitaristia kotikonnuillaan. Soundcheckiin päästään, mutta vielä kun päästäisiin Soikkelin kanssa saunomaan Pielisen rannalle, saataisiin totisesti erilaisia valokuvia kuin New Yorkista. Tai kuntosalille – muusikolla on tapana yrittää päästä salille joka keikkakaupungissa.

Nämä eivät onnistu. Soikkelilla on kiire, perhettä tavattavana ja yksityistilaisuus Bomballa, jossa hän kitaroi muutaman kappaleen. Ymmärtäähän sen, jokaisen muusikon kotikeikkaan liittyy kuhinaa. Puhelin piippaa, ilta loppuunmyyty, löytyisikö vanhoille kavereille lippuja, onko vieraslistapaikkoja, ehdittäisiinkö tavata yksillä?

Ja kaiken tämän keskellä pitäisi pystyä latautumaan siihen tärkeimpään, illan esitykseen, jonka olisi paras olla hyvä.

Olli-Soikkeli-07Karjalainen20171206Olli Soikkeli Nurmeksen satamassa. On juhlahetki, kun vanhalla kaveriporukalla päästään silloin tällöin saunomaan Pielisen rannalle, kitaristi kertoo.

Pienelle Nurmes-kävelylle, valokuvaamiselle vanhoilla kotikulmilla Soikkelilla on kanssamme aikaa. Puu-Nurmeksen melankoliaa, Pielisen syksyinen ranta. Soikkeli ottaa kitarakotelon mukaan, jotta kitaristien tavaramerkki pääsee esille.

Ja kahvit päästään juomaan eksklusiivisesti, mummolatyyppisesti. Kirkkokadulla kerrostalossa asuva Martta Ahonen ei ole biologisesti Soikkelin isoäiti, mutta käytännössä on. Hänen asuntonsa on kuulemma vakiovierailupaikka, kun New Yorkista saavutaan kotikonnuille.

Olli-Soikkeli-01Karjalainen20171206Maailman myrskyt eivät ulotu Nurmeksen Kirkkokadulle, Martta Ahosen kattamaan kahvipöytään.

– Täällä oltiin veljien kanssa lapsuudessa paljon koulun jälkeen.

Minkälainen Olli oli mummotettavana?

– Oikein hyvä poika, sanoo Martta Ahonen ja tarjoilee kahvia

– Ei se kovin vanha ollut, kun alkoi jo soitella. Eihän sitä millään olisi uskonut, että näin pitkälle pääsee. Minunkin pitää tänään viimeisillä voimilla vääntäytyä konserttiin, en kyllä jaksaisi, ellei olisi Olli!

– Martta sanoo aina, kun olen lähdössä takaisin Amerikkaan, ”ettet vaan sotkeennu sinne!”, puuttuu Olli Soikkeli puheeseen.

– Amerikassa on kaikennäköisiä, missä tulvat, missä maanjäristykset. Aina tulee mieleen, että joko nyt tuli Ollin kohdalle, Martta Ahonen huolehtii.

Olli-Soikkeli-04Karjalainen20171206Olli Soikkeli Puu-Nurmeksessa.

– Ei tule kuuloonkaan. Meidän Ollista ei tule muusikkoa.

Kiertelen Nurmes-talon lämpiön tungoksessa ja kyselen ihmisiltä Olli Soikkeli -juttuja. Tällaisia kaskuja ja tarinoita suurista taiteilijoista kerrotaan, tosia tai värittyneitä. Kommentti oli kuulemma tullut isän suusta, kun hänelle oli ensimmäisen kerran ehdotettu lahjakkaan pojan lähettämistä muualle opiskelemaan. Siitä mielipide oli pehmennyt...

– Ylioppilasjuhlissa oli kuulemma sanonut, että kyllähän minä toivoin, että Ollista olisi tullut vaikka hammaslääkäri, mutta kyllä se nyt näyttää vievän tämä musiikki mennessään!

MusiikinopettajatKarjalainen20171206Marjo Säkkinen, Petteri Pyyny ja Kari Pääkkönen ovat nähneet Olli Soikkelin kaaren koululaislahjakkuudesta tähän päivään.

Paikalla on Nurmeksen ja Valtimon musiikki-ihmisiä, jotka ovat nähneet koko pitkän kaaren. Nurmeksen kulttuurisihteeri Marjo Säkkinen ja kitaristi Kari Pääkkönen, jotka tunnistivat nuoren pojan lahjakkuuden. Petteri Pyyny, opettaja Kuopion vuosilta.

– Lokakuussa 2006 kuulin Ollia ensimmäisen kerran Carelia Swingin jäsenenä, muistelee Säkkinen.

– Olin itsekin juuri muuttanut tänne Helsingistä ja ajattelin, että mitä, täällä on tällainen tyyppi, joka on ihan lapsi ja soittaa tuolla tavalla, eihän tämä voi olla totta!

Huippumuusikkouteen tarvitaan poikkeuslahjakkuus, mutta myös ihmisiä, jotka sysäävät oikeaan suuntaan. Olli Soikkelin tarinassa tämä rooli on Kari Pääkkösellä, joka ojensi oppilaalleen mustalaisjazzia soittavan hollantilaisen Rosenberg Trion levyn.

– Ollilla oli mieletön oma into, äkkiä omaksumisen kyky ja mieletön harjoittelu – kahdeksan tuntia päivässä, Pääkkönen muistelee.

– Bändikaveria minä siitä koulutin, mutta pari vuotta sitä vain kesti, sitten meni opettajasta vasemmalta ohi!

16-vuotiaana Olli Soikkeli alkoi käydä tunneilla Kuopiossa.

– Hyvät oli pohjat, kiittää Petteri Pyyny Pääkköstä.

– Olli oli poikkeuksellinen kyky alusta lähtien, tekniikka oli hämmästyttävä, soitto virheetöntä. Meillähän oli silloin bändi Kuopiossa, joka syntyi viulisti Mikko-Ville Luolajan-Mikkolan ympärille. Silloin jo tuli nähtyä Ollin kyky. Kun biisissä tulee paha paikka ja muilla menee sormi suuhun, Olli pistää vaan seuraavan pykälän silmään, Pyyny puistelee päätään.

New Yorkiin muutettuaan Olli Soikkeli on käynyt tekemässä vuosittain Suomen-kiertueen.

– Se on aina itsestään selvää, että Nurmes-talossa on silloin konsertti. Ja niissä on aina oma erityinen tunnelmansa, Marjo Säkkinen huomauttaa.

– Vähän sellaisiakin stooreja on nähty, että Nurmes unohtuu, kun täältä lähdetään, mutta Olli on edelleen sama Olli. Ei ole pilautunut, siitä täällä tykätään.

Keikka Hannikaisen salissa alkaa. Sali on täysi, käytävilläkin istutaan – hieno saavutus jazzmusiikilla keskellä viikkoa maakunnassa. Jokainen tekniikan mies tuntuu haluavan panna Olli Soikkelin kanssa parastaan, niin Nurmeksen Matti Kärki ja Panu Similäkin. Yhtyeen taustalle heijastetaan New Yorkin kuva (alapuolella).

– Käytiin viime viikolla kuvaamassa, Kärki vitsaili soundcheckissä.

Olli-Soikkeli-010Karjalainen20171206Tekniikan Matti Kärki ja Panu Similä rakentavat Hannikaisen saliin pienen palasen New Yorkia.

Olen kuullut Matti Kärjeltä myös kertomuksen nuoresta Olli Soikkelista reilun kymmenen vuoden takaa. Nurmeksen Helmiswingeissä vieraili vuonna 2006 konsertoimassa ja workshoppia pitämässä Andreas Öberg -niminen ruotsalainen jazzkitaristi. Olli Soikkeli kuuli hänen keikkansa Hannikaisen salissa ja Bomballa.

Seuraavan päivän kitaraworkshopissa Soikkeli oli soittanut Öbergille yhden tämän edellispäiväisen soolonsa, jonka oli harjoitellut kotonaan yön aikana.

– Öbergillä oli leuka loksahtanut auki, Kärki kertoo ja nauraa.

Olen seurannut Soikkelin ja kumppaneiden edellisillan keikan Joensuun konservatoriolla, joka ei ollut huonoa soittoa sekään, mutta Nurmeksessa homma on vielä paremmin nipussa. Julien Labron lumoava Tango For T ja zappamaisen ovelia käänteitä ja hurjia unisonojuoksutuksia sisältävä Rise & Grind. Joseph Kosman viipyilevä Clair de Lune.

– Skandinavian paras komppiryhmä, maailman paras haitaristi, maailman paras äänimies Matti ja valomies Panu. Eihän sitä muuta tarvita, Soikkeli spiikkaa kauniisti.

Julien Labrokin tuntuu liikuttuneelta. Bändi on hitsautunut Suomen-kiertueen mittaan, musiikki ei koskaan pysähdy, ainakaan sen ei pitäisi pysähtyä, hän haeskelee spiikissään.

Olli-Soikkeli-011Karjalainen20171206Nurmeksen konsertti vauhdissa.

Mietin ylimääräisissä Olli Soikkelin soittoa. Hänellä on käsissään tarvittaessa räjähtävä nopeus, joka taittuu rymistelevissä improvisoinneissa miellyttävästi leikkisyyteen eikä totiseen tilutukseen päin. Muistin täytyy olla hyvä, sillä nuotteja hän ei lavalla tarvitse edes taiteellisemmissa sävellyksissä.

Hitaammissa numeroissa Soikkeli fraseeraa ja tyylittelee lupaavasti, mutta tulevaisuus tuonee vielä juhlavammat, hitaat kaaret, vielä suloisemman vibraton nuottien häntiin. Hän on vasta 26-vuotias, muusikko jossain Finnish Boy Wonderin ja Finnish Man Wonderin välissä.

– Hurjaa mennoo. Ei se paljon ennee siitä parane, kommentoi Kari Pääkkönen, kun väki poistuu Hannikaisen salista.

– Olen sanonut ihmisille, että en minä sitä tuolla tavalla opettanut soittamaan...

Mihin asti Ollin kaari kantaa?

– En tiedä. Kovassa seurassa se ainakin on. Mutta kilpailukin on New Yorkissa kova. Siellä on toinen toistaan parempia soittajia.

New York, New York. Tämä kaupunki on nyt Olli Soikkelin koti. Tai kuinka hän sanoikaan jossain keskustelussamme:

– Haaveena on, että konsertointi olisi sellaisessa mitassa, että voisin muutaman vuoden päästä asua tavallaan missä vaan. Kunhan jonkin kansainvälisen lentokentän lähellä. Hyviä festivaalikeikkoja, Japanin-keikkoja...

Olli-Soikkeli-042Karjalainen20171206”Saatan huomata kotona kitara sylissä, että kello on kolme aamuyöllä.” Kitaristi New Yorkin asunnossaan Manhattanin Midtown Eastissä.

Kitaristin vuokrakaksio löytyy Manhattanin Midtown Eastistä, itäiseltä 41. kadulta. Arvokkaan kerrostalon alakerran aulassa on ovivahti univormussaan.

– Monenlaista kämppää on tullut nähtyä. Ensimmäinen oli rottia ja torakoita -osastoa. Tämä olisi tasoltaan jo 5 000 dollaria kuukaudessa, ellei olisi saatu suhteilla halvemmalla, isäntä selvittää, kun riisumme takkejamme.

Kitaristi on soittanut tälle päivälle jo yhden keikan, kolme settiä taustajazzia Row House -ravintolan brunssilla Harlemissa, ja latautuu seuraavaan soitin sylissään. Harjoitella pitää. Kilpailu on kovaa, ja yksi kilpailija asuu samassa osoitteessa: lupaava 19-vuotias gypsy jazz -kitaristi Sara L’Abriola. Soittanut Reinhardtia 13-vuotiaasta, esiintynyt jo Al Di Meolankin kanssa. Hän ei ole paikalla, mutta on leiponut meille suklaalastukeksejä, Soikkeli esittelee ja väsää keittiössä espressot.

Naistenlehden toimittaja kiinnostuisi, onko kahden kitaristin välillä jotakin enemmänkin, mutta New Yorkin muusikot asuvat usein kimppakämpissä.

– Ja gypsy jazzissa on pienet piirit, Soikkeli huomauttaa.

– Tavattiin Rhythm Futuren klubikeikalla, jossa Sara avasi meille. Hän otti minulta muutamia soittotunteja, tultiin tutuksi. Sara oli muuttamassa kotikaupungistaan New Yorkiin, etsi kämppistä ja kysyi minua. Tällainen tarina, ei sen kummoisempi!

Olli-Soikkeli-045Karjalainen20171206
Olli-Soikkeli-044Karjalainen20171206
Olli-Soikkeli-043Karjalainen20171206
Olli-Soikkeli-041Karjalainen20171206

Aamupala, sähköposti- ja bisnesasioiden hoito, salilla käynti, noutoruuan tilaaminen kotiin. Sitten illan keikkaan tai muuhun tulevaan projektiin, konserttiin tai levytykseen latautuminen. Sellainen on muusikon päivärytmi New Yorkissa, Olli Soikkeli kertoo.

Brooklynin keikkaan on muutama tunti. Poistumme kuvaajan kanssa Manhattanin iltaan, jossa taksit rynnivät kerrostalojen kanjoneita kuin biisonilaumat. Pääsemme oikaisemaan hetkeksi hotellille ja kitaristi saa rauhoittua ennen Uber-taksin ottamista Brooklyniin. Barbes kuudennella avenuella, siellä nähdään!

Paikka löytyy, rähjäisen lähiöravintolan ulkomuoto, mutta sisällä väreilee taiteellisboheemi viba. Hämärissä pöydissä ihmisten kasvot hohtavat älylaitteiden ruutuvalossa.

Ravintolan seinällä on tämän kuukauden keikkojen esittely. Näin siinä kirjoitetaan tästä illasta:

Suomalainen kitaristi Olli Soikkeli on gypsy swingin suuria, uusia, kansainvälisiä lahjakkuuksia. Hän alkoi soittaa kitaraa 12-vuotiaana, kun hänelle esitettiin Django Reinhardtin musiikkia.

Tämän perässä on lainaus Wall Street Journalista, New Yorkissa ilmestyvästä sanomalehdestä:

Olli Soikkeli, kuuntelijan naulitseva suomalainen kitaristi yhdistää uskomattoman taitavuuden ja nopeuden puhtaaseen sielukkuuteen tavalla, joka asettaa hänet suuren Djangon nykyperillisten arvokkaimpaan joukkoon.

Muusikot katsovat toisiinsa. Keikka alkaa.