Tiistai, 25.9.2018 
Kullervo
Kulttuuri

Esteettinen eläin muistelee

  • Hannu Poutiainen

Aarne Kinnunen: Päätoiminen elämä; Otava 2011. 426 s.

Vuonna 1994 eläkkeelle jäänyt estetiikan professori Aarne Kinnunen on julkaissut muistelmansa.

Päätoiminen elämä – paksuudessaankin niin helppolukuinen, että tekisi mieli sanoa sen luetuttavan itsensä – antaa sitä, mitä on lupa Kinnuselta odottaa: elävää kertoilua ja pitkiä viipaleita kotoista aatehistoriaa, kosolti aforistista nakutusta ja totena todettua mielipidettä.

Muistelua Kinnunen pitää metafyysisenä puuhana. Kaipuu täsmälliseen määritelmään on kova, kun kysellään, mitä oltiin ja mitä tuli tehtyä. Silti kuva jää ylimalkaiseksi, mikä rajallisuuttaan korostavalle Kinnuselle tietysti sopii. Faktatankkauksen sijaan tarjolla onkin viisto lause toisensa perään.

Lopulta vinoista virkkeistä kiteytyy prisma, oikeastaan timantti: Kinnusen kirjoitus ei vain heijastele, se myös leikkaa.

Martin Heideggerin kerrotaan aloittaneen Aristoteleetä koskevan seminaarinsa elämäkerrallisella tiivistyksellä: hän syntyi, hän ajatteli, hän kuoli, mennäänpä sitten hänen ajatteluunsa. Sovellettakoon samaa tässäkin, mutatis mutandis kun elävästä puhutaan, biografiasta kiinnostunut käyköön itse kirjaan kiinni.

Ajattelijana Kinnunen on eksoottista lajia, sellaista kiistelevää individualistia, jota Suomessa harvemmin tapaa. Onpa tällä Beckettin näköisellä miehellä Beckettin hyveitäkin: ironiapiikkien lisäksi tällä ”omaelämäkerrallisella eläimellä” – kuten filosofi Jacques Derrida ihmistä nimitti – on ymmärrystä tunnelmien ja vivahteiden päälle.

Toisin on laita vieraslajisten kanssa. Mistä kaikesta sitä haluaisikaan kiistellä! Otetaan nyt vaikka Eva Maria Korsisaaren väitöskirja Tule rakkaani, jota Kinnunen kritisoi liiasta kyselemisestä, se kun ei vie tieteellisiä projekteja yhtään eteenpäin. Hyvä, ettei Aristoteleen tapaan hauku. Tällehän sofisti oli ”homoios gar phutói”, vihanneksen kaltainen.

Mutta eihän se nyt näin ole. Kysyn vain: eikö kysymys ole pelkkä nurin käännetty väite? Eikö tutkijan pidä olla herkkä sille, mitä kohde sallii itsestään kysyttävän?

Oikeutta eläimille

Vaan inttäminen sikseen, mieluummin mietiskelen Kinnusen käsityksiä eläimistä. Maalaislapsuuden kokemukset eläinten kiusaamisesta ja kidutuksesta kuitattakoon ”kansatieteellisenä tutkielmana”. Kiinnostavampia ovat Kinnusen käsitykset ihmisen ja eläimen elämästä.

Vastaus on puhdasta Heideggeria. Ihmisellä on projekteja, mahdollisuuksia, eläin ei oikeastaan mieti puuhiansa. Saksalaisfilosofin sanoin ihminen on ”Weltbildend”, maailmaa muovaava, eläin ”Weltarm”, maailmassa köyhä.

Eipä siinä mitään, tuttu näkemys. Se vain hiertää, että Kinnunen tällä lailla eläimellistää niitä, joiden kanssa on eri mieltä: hillitön kyseleminen ei johda mihinkään, ei se ole tieteellistä elämää, hommastasi ei tule mitään eläimen touhuja suurempaa.

Haluaisi huudahtaa: Oikeutta eläimille!

Mutta oikeus kuuluu kaikille eläimille – myös Kinnuselle. Päätoiminen elämä on tulvillaan oivallusta ja syvästi elettyä ajattelua. Ei pidä Kinnusta syyttää, jos hänen maksiiminsa eivät kaikille sovi. Miten William Blake sen sanoikaan? ”Sama laki härälle ja leijonalle on alistusta.”

Suotakoon leijonalle karjahduksensa.