Sunnuntai, 9.8.2020 
Erja, Nadja, Eira
Kulttuuri

Kolumni: Itäinen kielikylpy

  • Eija Komu
  • Joona-Pekka Hirvonen
Vierailin kotiseudullani Lieksassa juhlistamassa 93 vuotta täyttäneen äitini Salme Ehrukaisen merkkipäivää. Hän on asunut koko ikänsä neljänkymmenen kilometrin säteellä entisen Pielisjärven alueella, joten murreilmaisut ovat säilyneet, vaikkei niin sanotun aidon murteen puhujista ole voinut enää aikoihin puhuakaan.

Äitini, kansanrunoilija, seuraa muistisairaudestaan huolimatta tiiviisti aikaansa. Karjalaisen tekstiviestipalstat ovat hänelle päivittäisen lehdenluvun kohokohta. Myötäelämistä ja joustavuutta löytyy myös hänen kalevalamittaisesta runostaan Muista oma murkkuaikas: Nurisevat nuorisosta, / motkottavat monin sanoin. / Kutehista kiukustuvat, / pahaa parkua pitävät. / Musat ei oo mieltä myöten, / rokit korvia repivät. / Muistatkohan motkottaja, / valittaja vanhempainen: / onpa oltuna itekin, / mentynä mukana muojin.

Kun matkustin nykyiseltä kotiseudultani Lounais-Suomesta kohti Lieksaa, huomasin jo Joensuussa, että kielimuotoni leveni itäsavolaiseksi murteeksi. Äitini tavattuani aloin muistaa hänen käyttämiään murreilmaisuja: miten jementäminen on jonkin asian painottamista, miten purppasta on valittamista ja holventaminen vuolassanaista kertomista.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Entä sanontatavat! Kun äiti oli oikein harmistunut jostain asiasta, hän sanoi: Jos minnuu ei käyny älälle se. Lauserakenne on herkullisen mutkikas. Siinä on konditionaalia ja kieltomuotoa, jonka tarkoitus on kuitenkin olla päinvastainen: Kyllä minua sitten harmitti. Sanontatapa ei päästä sanojaansa helpolla, vaan se on eräänlainen kielikääryle.

Kun äiti oikein suuttui ja torui minua, hän sanoi: Äijän häppiittiii! Äijä viittaa luovutettuun Karjalaan. Varsinkin livvissä eli aunuksenkarjalassa tunnetaan muoto äijy, paljon. Karkeasanaisuudet olivat meillä pannassa. Heikki Turusen kirjoista olen löytänyt monia tuttuja murreilmaisuja, mutta Turusen teosten roisi kielenkäyttö on jäänyt minulle vieraaksi, jopa vastenmieliseksi. Sen sijaan Veikko Huovisen harkittu kirologia on mielestäni hyvin tyylikästä.

Äitini seuraa innokkaasti säätiedotuksia. Ennen ilmastonmuutoksen tuhoja hän luki myös luonnonmerkkejä. Jos meteorologin sääennuste menee pieleen, hän saattaa sanoa: Mustia ovat jumaliksi.

Hän on syntyjään maalaistalon tyttö ja tottunut omavaraisuuteen. Hänen tekemänsä ruuat ovatkin jääneet mieleen. Hellanringillä paistuivat sultsinat, ja ahvenet paistettiin kokonaisina.

Muistan, että erikoisherkkuani olivat niiden rapeat kalanpyrstöt.

Karjalanpiirakoita äiti tekee yhä avustettuna, mutta saankohan enää koskaan äidin tekemää paholaisenkakkua, kuivaa kahvikakkua? Sirvelisoppa, eräänlainen jauhelihakeitto, ei enää minulle vegetaristina kävisikään.

Vierailu Lieksassa oli monella tavalla tervehdyttävä. Sisareni oli tilannut minulle kokovartalohieronnan, ja fysioterapeutti oli entinen kansankoulukaverini, jota en ollut nähnyt vuoden 1972 jälkeen. Minua oli painanut kaikki nämä vuosikymmenet muisto siitä, että olin muksaissut häntä vatsaan nyrkillä. Hänen äitinsä tuli torumaan minua kotiini. Minä itkin ja pyysin anteeksi, äiti itki, ja minä tunsin suunnatonta katumusta.

Otin asian nyt puheeksi, muttei hän muistanut koko asiaa. Elä veikkosella sellasia muistele! hän sanoi iloisesti. Halasimme mennen tullen ja sovimme, että tilaan vastedeskin häneltä hieronta-ajan nimenomaan kipeää klikkauskättäni ajatellen.

Ruunaassa asuva veljeni vei minut Siikakosken nuotiopaikalle kahville. Vilustuin, mutta ei hätää. Kotoa löytyivät äidin kutomat lampaanvillaiset sukat, jotka laitoin yöksi jalkaan, kuten äiti oli aikoinaan neuvonut.

Äidin huolenpito ulottuu satojen kilometrien päähän.

Kiinnostuitko? Klikkaa ja kokeile Digi-Karjalaista 1€ 1 kuukausi