Torstai, 20.9.2018 
Varpu, Vaula
Kulttuuri

Äänikirjan lukija ei ole dramaattinen näyttelijä muttei tietotoimiston uutisäänikään - katso videolta lukunäyte

  • Sanna Jääskeläinen
  • Piia Kinnunen
Mielikuvat syntyvät tekstistä, olipa se ääneen luettua tai itse hiljaa mielessä läpikäytyä, Mikko Lauronen ja Anu-Riikka Vilhunen ajattelevat. Mielikuvat syntyvät tekstistä, olipa se ääneen luettua tai itse hiljaa mielessä läpikäytyä, Mikko Lauronen ja Anu-Riikka Vilhunen ajattelevat.

Valkoiseksi maalattu puuaita väpättää auringonvalossa, kun sen toista puolta käyvät rennoin askelin pariskunta Mikko Lauronen ja Anu-Riikka Vilhunen.

Ollaan Outokummussa Kyykerin kartanon pihalla.

Kädet heilahtavat aidan takaa tervehdyksen merkiksi, samassa sieraimiin kantautuu pullan tuoksu, mehiläinen lentää suihkukoneena ohi korvien, pelargoniatkin puhkeavat kukkaan. Maalaisromantiikka iskee tajuntaan tai sitten tämän lyhyen kohtauksen on oltava toisinto jostakin Astrid Lindgrenin lastenkirjasta.

Maarianvaaran tämänvuotisesta kesäteatteriesityksestä tuttua näyttelijäparia ei tällä kertaa ole kutsuttu jututettavaksi teatterin merkeissä.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Näyttelijäntöiden rinnalla helsinkiläiset Lauronen ja Vilhunen ovat noin kahdeksan vuoden ajan lukeneet tarinoita ja faktaa nauhalle äänikirjojen muodossa.

Niin proosaa, runoutta, lastenkirjallisuutta, oppi- kuin tietokirjojakin he lukevat kirjallisuuden ja julkaisemisen asiantuntijakeskus Celialle, jonka tarkoituksena on tehdä kirjallisuudesta saavutettavaa myös niille, joille lukeminen syystä tai toisesta on hankalaa tai mahdotonta.

– Syyt painetun tekstin lukemisvaikeuksiin voivat olla moninaisia. Fyysinen vamma, lukihäiriö tai keskittymisvaikeudet. Myös vanhemmat ihmiset, joille lukeminen on käynyt raskaaksi, nauttivat äänikirjoista, selventää Vilhunen.  

Helteen porotellessa päätä juolahtaa mieleen, että kirjojen ääneen lukeminenhan se vasta sanataidetta onkin. Lukija tulkitsee, ottaa tekstin sävyt haltuun, pistää persoonansa peliin. Tekee taidetta. Vaan kuinka väärässä voi ihminen ollakaan.

– En sanoisi sanataiteeksi. Äänikirjan lukeminen on pikemminkin sukua suulliselle tarinankerronnalle, sillä erotuksella, että tarina ei muutu tai saa lisää sävyjä. Meidän tehtävämme on kertoa kirjailijan taidetta eteenpäin, toimia välittäjänä, Lauronen tiivistää.

– Lukuohjeissa itse asiassa mainitaan, että liiallista värittämistä ja tulkintaa on vältettävä. STT:n uutisia emme kuitenkaan lue, Vilhunen kertoo.

Juttu jatkuu videon jälkeen.



Liikutaan siis välitiloissa: näyttämöllistä ilmaisua ei haeta, Arvi Lindiksikään ei heittäytyä tohtisi. Toisaalta esimerkiksi lastenkirjojen kohdalla roolin hakeminen voi usein olla tarpeellistakin.

– Vastaavasi, jos aikuisten romaanissa joku pistää huutaen, että ”saatana, mä tapan sut”, kuulostaisi aika omituiselta, jos sen lukisi tyynen asiallisesti, Vilhunen kuvailee.

Ääniteknistä osaamista tarvitaan esimerkiksi silloin, kun tekstissä on pitkiä useamman puhujan dialogeja.

Kuulijan on erotettava, kuka milloinkin on äänessä. Se käy esimerkiksi leuan asentoa muuttamalla. Ylös, keskelle ja alas. Siinä kolmen eri puhujan persoonat, näyttää Lauronen. Sävy muuttuu juuri sen verran kuin on tarpeellista.

Hieman yllättäen Lauronen ajattelee, että runouden hän mielellään jättäisi äänittämättä.

– Olen niitä lukenut ja kuunnellutkin. Silti mietin, että runossa lukijan omat mielikuvat saisivat laukata vapaasti. Niitä ei äänellä tarvitsisi esiin nostaa.

Onpa lisäksi vielä kirjoja, joiden maailmaan kenen tahansa ääni ei sovi. 

– 15-vuotiaan teinitytön ajatukset tällaisen sedän lukemana olisivat melko huvittavia, Lauronen hymähtää.

– Tai minä Mielensäpahoittajana, ei ehkä, Vilhunen lisää.

Jotta lukemisen luonnollisuus ja spontaanius säilyisivät, eivät Lauronen ja Vilhunen lue äänitettävää kirjaa kokonaisuudessaan ennakolta.

Tekstiin tutustuminen tapahtuu pääasiassa lukuhetkellä, pienessä studiossa, jossa lukija työskentelee yksinäisyydessä äänittäen ja tarkkaillen lukemistaan itse. Etukäteen on ehkä syytä selvittää vierasperäisten sanojen ääntämys ja ottaa haltuun tekstin tyylilaji.

Fyysisiä kirjoja ei enää juurikaan käytetä, lukemien tapahtuu pääosin tabletilta. Hiljainen pyyhkäisy riittää ja sivu kääntyy rapisematta.

– 45 minuuttia lukua ja sitten 10–15 minuutin tauko. Sen olen huomannut olevan hyvä äänitystahti, Lauronen kertoo.

Aikaa äänikirjan lukemiseen kuluu yleensä kaksi kertaa niin paljon kuin valmiin äänitteen kesto on.

– Kaikilla meillä on huonoja ja hyviä päiviä, myös äänikirjan lukijoilla. Jos lukuväliä on ollut pidempi tai fiilis huono, on tärkeää, että kuuntelee edellisen kerran äänitiedostoa ja hakee samanlaisen sävyn, jolla lukemista jatkaa, Lauronen kertoo.

Jatkuvuus ja yhdenmukaisuus on pyrittävä säilyttämään. Sen sijaan lukijan on häivyttävä omana itsenään taka-alalle.

– Persoonallaan ei pitäisi herättää huomiota kuulijassa niin, että tekstin sisällön sijaan mieleen jäisi vain ääni, Vilhunen määrittelee.

Hyvä tarina voi vesittyä, jos lukijan ote on itseään korostava tai korvaa ärsyttävä.

– Älysin erään äänikirjan lopuksi, etten muista tarinasta mitään. Lukijan ääni varasti huomion, häiritsi.

– Toisaalta tiedän olevan niinkin, että äänikirjan kuuntelijat valitsevat kirjan tutun lukijan perusteella, eivät niinkään kirjojen sisällön vuoksi, kertoo Vilhunen.

Ei ihme. Kuuman kesäpäivän pörrätessä verkkaan puutarhapöydän ympärillä, Vilhusen pehmeä puhetapa tuudittelee korvia niin, että tekisi mieli hävitä riippumaton uumeniin ja heittäytyä lempeän äänivirran vietäväksi. Kauniisti soiva ihmisääni sulaa korviin samalla tavalla kuin hiljaisuus.

Kesäpäivän kuplan puhkaisee Lauronen, joka nostaa kädet ilmaan ja kertoo, että aina luettavat tekstit eivät ole lähtöisin terävimmästä kynästä.

– Välillä ajattelen, että voi herran jumala millaista soopaa. Sanajärjestys tai tekstin, kerronnan ja kielen sujuvuus vaikuttavat siihen, miten ääneenlukija työtään tekee. Tunteet on vain työnnettävä taka-alalle ja myönteinen sävy säilytettävä, Lauronen miettii.  

Vaivattomasti etenevä teksti yhdistettynä hyvin kerrottuun tarinaan, siinä resepti, joka pitää äänikirjan lukijan kiinni hetkessä. Vilhunen nauttii kiehtovasti kirjoitetuista dystopiakuvauksista, kuten vaikkapa Annika Lutherin Kadonneesta kaupungista. Myös Enni Mustosen Sivustakatsoja-sarjan sujuva teksti ja koukuttavat historialliset yksityiskohdat innostavat.

Kiinalaisen Yan Moon vuonna 2012 Nobel-palkitun Seitsemän elämääni -romaanin Lauronen mainitsee yhdeksi suosikeistaan.

– Että oli hyvin kirjoitettu ja kerrottu. Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani, siinäpä hirveä tarina, mutta niitä käsiteltiin teoksessa valtavan hienosti. Tanskalaisen dekkaristi Jussi Adler-Olsen taas kerii perusdekkarin aineksia ja elämänmakuista kirjoitusasennetta taitavasti yhteen, Lauronen lisää. 

Kun jutut on juteltu, pariskunta asettuu kuvaajan pyynnöstä puun alle. Kumpainenkin tarttuu kirjaan ja yhtäaikainen ääneenluku alkaa. Sanojen tyynessä virrassa on helppo matkata ja antaa kirjallisuuden viedä.