Lauantai, 17.11.2018 
Einari, Eino
Kulttuuri

Se kuitenkin liikkui - Vesa-Matti Loiri näytti, että pesäpallostadion toimii konserttiareenanakin

  • Suonna Kononen
  • Minna Raitavuo

Vesa-Matti Loiri ja kitaristi Peter Lerche järjestivät Mehtimäellä perjantaina melankoliset kesäkauden lopettajaiset. Tai vielähän elokuuta riittää, mutta luopumisen ja irtipäästämisen tunnelmat olivat Eino Leino -painotteisessa ohjelmistossa kuin tarjottimella.

Kyllähän selkäpiitä kulki Elegiassa hyy, kun Loiri päästeli sydänverisimpiä rivejä: Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat. Kaikkeni annoin, hetken mä heilua jaksoin...

Konsertti oli ensimmäinen laatuaan uusitulla pesäpallostadionilla. Joensuun popmuusikot suoriutui järjestelyistä kunnialla.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Lava jäi katsomosta kauas, mutta Loirin karisma kantoi ilman screeniäkin. Äänentoisto oli luonnollisen hyvä ja olutaitauksen mökä ohjautui sopivasti laidemmas häiriten vain pianissimo-kohtia. Naisten wc-jonot kasvoivat väliajoilla pitkiksi, sen verran alapään juttuja henkistyneen illan raporttiin mukaan.

Loirin ja Lerchen yhteistyö on kestänyt kymmeniä vuosia ja homma toimii taloudellisesti - biisien välissä ei turhia melskata. Loiri selaa sanamappiaan ja Lerchen säätää efektipedaaleita.

Loirin, 73, ääni on edelleen kunnossa. Vanhat forte-kohdat hän ottaa välillä varovasti, esimerkiksi Trubaduurin laulun eli sotamies Kunigundasta kertovan balladin olen kuullut joskus suorastaan herättävänä puolihuutona. Toisaalta Suojelusenkelin heleet tulivat niin nätisti taituroiden, ettei kahta sanaa, etteikö taito olisi tallessa.

Lerche unohtuu usein Suomen paras kitaristi -listoilta, mutta sellaiselle hän kuuluu. Tyylilajien yhdistely on vaistonvaraisen upeaa - heavy-riffejä, Hendrix-möyrintää, brittifolkrockin näppäilytekniikoita, fuusiojazz-henkistä briljeerausta, delay-efektien ja kaikujen hyödyntämistä.

Suorastaan virkistävää on, miten vähän Lerche hyödyntää blues-tekniikoita, vaikka ne ovat yleensä hänen ikäpolvensa kitaristien keskeinen työkalupakki, kun soittoon pitää saada tunnetta ja kokemusta.

J. Alfred Tannerin Laulu se on iloni ja työni aloitti illan, Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks oli ensimmäinen Eino Leino. Filosofeeraava ylioppilas on antanut perinteisesti mahdollisuuden pieneen näytelmään ja Loiri käytti tilaisuuden nytkin. Elegia päätti ensimmäisen puoliskon.

Toisessa setissä rakastetut numerot seurasivat toistaan, Se kuitenkin liikkuu, Lapin kesä, Oi muistatko vielä sen virren, Maininkeja ja Väliaikainen.

Ylimääräisiä varten ei sirkusteltu pois lavalta, vaan jatkettiin suoraan. Erikoisen instrumentaalimedleyn, Loirin huuliharpulla johdatteleman When The Saints Go Marching Inin ja Totuuden hengen yhdistelmän jälkeen saatiin vielä ruislinnun laulua korviin kotimatkalle, eli Nocturne.

Samuli Putro avasi illan yksin, valtaosin uusia, levyttämättömiä lauluja soittaen, instrumentteja vaihdellen. Ratkaisu oli taiteellisesti arvostettava, mutta lauluja tuntematon, Loiria odottava yleisö huplatti ja kaakatti, eikä taikapiiriä oikein syntynyt.

Lopuksi Putro tuli vastaan Elämä on juhla- ja Olet puolisoni nyt -lauluilla, joita kuunnellessa tajusi, kuinka slaavilaista Putronkin musa on välillä, Elämä on juhlassa miltei Vladimir Vysotskia.

  • Kuuntele Iskelmä Rexiä verkossa
  • Kuuntele Radio City Joensuuta verkossa