play

Nuoren miehen ristiriitainen muotokuva

Hannu Waarala

Joel Haahtela: Traumbach
Otava 2012. 112 s.

Lääkäri-kirjailija Joel Haahtelan (s. 1972) teoksissa identiteettikysymys ja ihmisen kätketty kohtalo ovat keskeisinä aiheina. Haahtela on intuitiivisen pienoisproosan taitajana selvästi oman tien kulkija. Hänen kerronnastaan voi löytää yhteyksiä vaikkapa keskieurooppalaisen Max Frischin tuotantoon ja hänen fenomenologiseen ihmiskuvaukseen.
Haahtela pyrkii proosassaan eräänlaiseen vaikutelmien pitkäkestoisuuteen, kuvauksessa hitaaseen kiiruhtamiseen.
Keskeistä on ajanelämys, subjektiivinen, henkilökohtainen aika.
Vaikutelmien on annettava vaikuttaa lukijassa kaikessa rauhassa. Lukijan on oltava altis ja valmis ylittämään yksioikoiset psykologiset selitysmallit, sulkeistamaan kokemusta ohjaavat ennakkoehdot.
Romaanissa Katoamispiste (2010) identiteettikysymystä valotettiin miniatyyriproosan taitajan Raija Siekkisen kohtalon ja tuotannon kautta. Kuva, joka kirjailijakohtalosta syntyy, piirtyi vaikutelmista, fragmenteista, elämän ja kirjoituksen ristikkäisistä ja katkelmallisista heijastuksista.
Elämän käsikirjoitus tuli valmiiksi mutta jäi lopulta salaisuudeksi.
Tätä salaisuutta meidän on kunnioittaminen mutta myös tutkiminen ilman sensaatiota ja ilman kaiken riisuvaa röyhkeyttä.

Uudessa romaanissaan Traumbach Haahtela kertoo jälleen ihmiselämän keskeneräisyyden tarinaa. Sattuman ja kohtalon tiivis yhteenpunoutuminen on keskeisesti esillä.
Parikymppinen Jochen-niminen nuori mies etsii isäänsä, oman kohtalonsa varjoa jossakin entisen DDR:n alueella, tyhjentyvässä ja autioituvassa pikkukaupungissa.
Ihmiset ovat siellä jossakin menneisyyden ja tulevaisuuden välimaastossa, joutomaalla, sosiaalisen ja yksilöllisen kohtalonsa vankeja ja pyrkivät pakenemaan sitä. Maisema on kuin hajoava mieli, keskeneräinen, pitkospuut ja rakennustelineet näkyvissä.
”...on paikkoja, jotka tuovat ihmisestä esiin puolia, joiden olemassaolosta emme ole edes tienneet”, Haahtelan romaanin kertoja toteaa filosofisen arvoituksellisesti.
Jokin mielentila tietyssä paikassa voi synnyttää aivan uuden mielikuvien ja muistojen aallon. Jochenille käy näin, kun hän tuntemattomassa kaupungissa etsii isäänsä.
Stendahlilaisessa mittakaavassa elämän pikkuseikat, joita emme pysty edes aina havaitsemaan, ovat lopulta ratkaisevan tärkeitä, yksilön kannalta tärkeämpiä kuin historialliset paalupaikat.
Haahtelan romaani pyrkii avaamaan ihmisen peruskokemusta, salaisuutta ja katoamista juuri yksityisten elämyksellisten tuokioiden kautta.

Jochen tavoittelee oman menneisyytensä historiaa satunnaisten kohtaamisten, naisten ja ennen kaikkea arvoituksellisen hahmon, herra Traumbachin kautta. Isän varjo on kuin uhkaava maisema, tuntematon kaupunki.
Traumbach on pieni mutta sävykäs romaani. Haahtela uskaltaa kirjoittaa muotien ja päivän puheenaiheiden ulkopuolelta omaehtoista, lakonista ja tiivistä proosaa, kirjallisuuden omilla ehdoilla.
Tällainen pyrkimys, romaanin valaistus, on hyvin, hyvin kunniallinen.