Sunnuntai, 25.2.2018 
Tuija, Tuire, Vanessa
Maakunta

Kolumni: Italo Calvinon Vesisedän opetukset

Sivuttiin erään jututtamani ihmisen kanssa nuoruuden tärkeitä lukukokemuksia. Esiin nousi italialaisen Italo Calvinon Kosmokomiikkaa. Se oli minulta lukematta. Korjasin alkuvuodesta virheen.

Kosmokomiikkaa sisältää todennäköisesti yhden kaunokirjallisuuden suurisuisimmista kertojista. Qfwfq on ollut läsnä aurinkokuntamme kehitysvaiheissa planeettojen tiivistymisestä kaasusta kiinteiksi dinosarusten tuhoon. Näistä kaikista hän kertoo rehvakkaita silminnäkijäjuttuja tyylillä, joka saa parhaimmillaan naurunkyyneleet silmiin.

Yksi tarina ajoittuu niihin aikoihin hiilikautta, kun eliöt olivat siirtymässä vedestä maahan. Qfwfq:n itsepäinen sukulaismies kieltäytyi ja jäi mönkimään laguuniin, vieläpä niin hyvin argumentein, että Qfwfq:n ihana tyttöystäväkin palasi maalta Vesisedän kaveriksi, meni naimisiin hänen kanssaan ja synnytti lisää kaloja.

Kuten evoluutiosta tiedämme, molemmille puolueille kävi ihan hyvin, niin veteen kiduksineen tai ilmanottoaukkoineen jääneille kuin maalle happea haukkomaan siirtyneille. Kaikki nämä elementit tarjoavat sijan elämälle, niin vesi, maa kuin ilmakin. Ainakin toistaiseksi, vaikka kovasti kädelliset muuta yrittävät.

Vesisedän tarina miellyttää minua, koska nykyään meitä ympäröi muutospuhe, jossa meitä raahataan vanhalta viihtymisvyöhykkeeltämme. Usein tuo uusi ja uljas tuntuu olevan nähtävissä vain jonkinmoisin konsultinsilmille asetetuin virtuaalilasein.

Pitäisi digitalisoida, supistaa, järkeistää. Kohdentaa voimavaroja, luoda kärkihankkeita. Siirtää kyläkoululaiset suurempiin yksiköihin. Lopettaa puun pienpoltto mikrohiukkasten takia. Siirtyä paperilehdistä ja -kirjoista sähköisiin. Muuttaa etelään, suurin piirtein mahdollisimman kaikkien. Elämäntapaintiaanit saisivat jäädä, kunhan eivät vaatisi viemäriverkkoja ja kouluja.

Maanteiden ja rataverkon kääriminen rullalle on esimerkki lyhytnäköisestä pilipalisaatiosta, jossa on unohdettu Konsta Pylkkäsen viisaus, asioiden tarkastelu vähän laajemmasta perspektiivistä. Ilmasto muuttuu, kansat vaeltavat, Suomessa saattaa asua kohdakkoin aivan eri määrä porukkaa kuin nykyiset 5,5 miljoonaa.

Tulisi Pohjois-Karjalaankin jälleenrakennusajan Suomen yritteliästä meininkiä. Mökkejä nousisi palstoja ja halkopinoja pihoillaan. Tarvittaisiin kauppoja kylille, busseja, junavuoroja. Jotakin saattaisi säteillä maakuntakeskukseenkin, voisi ehkä jopa ostoskeskusten tyhjä liiketila täyttyä.

En suostu uskomaan, että tulevaisuus on aina parempi tai huonompi. Menneen ymmärtämisen ja viisaampien kuulemisen päälle sitä on kuitenkin hyvä rakentaa.

Olen mielelläni oman elämäni Vesisetä, kahlailen tällä kodikkaalla lahdella Heikki Turusen Simpauttaja toisessa, Hassisen koneen äänilevy toisessa kädessä. Mikä parasta, en ole yksin. Olen huomannut, että meitä on jäänyt näihin vesiin muitakin. Vastarannan kiiskiä, syvänteiden viimeisiä körmyniskoja. Pidetään yhtä, toivotetaan muut seuraan tervetulleeksi.