Sunnuntai, 5.4.2020 
Ira, Irina, Irene
Maakunta

Kolumni: Matkustusta aasin kärrillä, pyykkäystä pyykkilaudalla

Tänään vietetään romanien kansallispäivää. Juhlapäivä on kansainvälinen, ja sen juuret ovat Lontoossa. Vuonna 1971 pidettiin ensimmäinen kansainvälinen romanikongressi ja hyväksyttiin romanien oma lippu.

Vuodesta 1990 lähtien kongressin avajaispäivää on vietetty romanien kansallispäivänä. Suomessa juhlapäivä on ollut kalentereissa vuodesta 2014. Liputuspäivä se ei ole vieläkään, mutta Suomen lipun voi toki vetäistä salkoon tämän niin kuin minkä tahansa itselle merkittävän päivän tai tilanteen kunniaksi.

Romanit ovat mielessäni juuri nyt siitä syystä, että viikko sitten näin vanhan ajan mustalaiselämää. Rohkenen sanoa näin, sillä monelle romanille käy oikein hyvin mustalaisista puhuminen, ja he itsekin käyttävät tätä vanhaa sanaa.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Portugalin etelässä romanien elämä näytti pysähtyneen jotakuinkin siihen, mitä muistan yli 50 vuoden takaa.

Lapsuuteni mustalaiset liikkuivat pitkissä hevoskaravaaneissa. Algarvessa kuljettiin sekä hevosilla että aaseilla. Kärryillä istuivat perheet, mieleenpainuvimmin nuori isä ja äiti; isä ohjaksissa, äiti vieressä korkeintaan muutaman kuukauden ikäinen vauva sylissä.

Näky oli pittoreski – elämä ei ehkä.

Ohjastaminen ei näyttänyt olevan mitään miesten työtä sen enempää kuin autollakaan ajo. Hevosia ja aaseja ajoivat yhtä lailla naiset.

Polkupyöräretkellä kuljimme ohi mustalaisleirin, tai ehkä se oli aivan vain romanikoti. Mystiseltä ja romanttiselta elämä hylätyn teollisuuslaitoksen pihalla näytti. Uskon totuuden olevan toisenlainen.

Joku pesi pyykkilaudalla hangaten pyykkiä. Pyykkipata höyrysi vieressä. Lapset juoksentelivat, mummo istui tuolilla ehkä varmistamassa, että pyykistä tulee puhdasta. Miesväkeäkin oli pyykkipaikan liepeillä. Takaisinpäin pyöräillessämme pyykki oli puhdasta. Äiti ripusti vaatteita kuivumaan viereisen tontin metalliaidalle.

Portugalilaisten romanien elämä ei näyttänyt kurjalta siinä määrin kuin itäeurooppalaisten heimolaistensa, mutta kaukana se varmaan on suomalaisesta – ja portugalilaisten valkolaisten elämästä.

Kansallispukuja ja suoria tummia housuja ei ollut sen enempää päällä kuin narullakaan.

Elämän leirillä ja aasin kärreissä voi uskoa olevan ankaraa paitsi olosuhteiden myös kaikenlaisen aliarvioinnin johdosta.

   Oikein henkilökohtainenkin romanimuisto minulla on. Ollessani viisivuotias minulla oli vuoden ajan veli, Cet Leevi Aram. Isättömien ja äidittömien lasten elämä oli 60-luvulla kovaa.

Vanhempani ottivat pojan asumaan meille 15-vuotiaana, koska hänen suksensa menivät lopullisesti ristiin lapsuuden kasvattiperheen kanssa. 16-vuotiaana Leevin oli oltava valmis lähtemään maailmalle omin voimin.

Lähtöä en muista mutta monia hyviä muistoja työstä ja leikeistä. Hevoskärrillä ajelimme yhdessä kuin aikaihmiset.

Kiinnostuitko? Klikkaa ja kokeile Digi-Karjalaista 5€ 5 viikkoa
  • Kuuntele Iskelmä Rexiä verkossa
  • Kuuntele Radio City Joensuuta verkossa