Tulosta tämä sivu
Maakunta

Kolumni: Hymytyttöpatsas jäi saamatta, mutta koira tiesi, mitä tehdä

Ruokakaupassa poika ostaa edelläni yhden tikkarin. Maksaessaan hän vilkuilee kaupan eteiseen, jossa notkuu neljä häntä vanhempaa nuorta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Poika näyttää huolestuneelta, yskäisee ja katsoo kassalla olevaa myyjää. ”Voisitteko sanoa noille, että lähtisivät pois? Ne huutelevat minulle aina.”

Poika jatkaisi vielä, mutta kassalla nainen ei taida jaksaa kuunnella loppuun asti, jonoakin on. Hän lupaa kuitenkin auttaa ja sanoo, että on hyvä, kun poika pyysi apua. Paikalle tulee toinen myyjä, joka käy häätämässä nuoret eteisestä. He jäävät kaupan eteen notkumaan, eikä poika mene vielä ulos.

Minullekin huudeltiin toisinaan koulussa ja joskus koulun jälkeenkin. Sanottiin rillipöllöksi, mätäseksi ja poliisin pennuksi. Puolustin itseäni niin napakasti, että hymytyttöpatsas jäi sen vuoksi saamatta. ”Haluaisin antaa sen sinulle, mutta ymmärrät varmaan, että en voi”, ala-asteen opettaja sanoi. Ymmärsin, ei se mitään. Ihan hyvin olen pärjännyt ilmankin.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Karjalankarhukoiramme oli tilanteen tasalla. Kun äitini tuli sen kanssa minua vastaan koulun pihalle, koira nosti jalkaa yhden minua haukkuvan pojan kengälle. Äiti katsoi sopivasti muualle.

Kiusaamistahan se oli, mutta minulle ei jäänyt siitä erityisen kipeitä muistoja. Se johtuu luultavasti siitä, että se oli enemmän satunnaista kuin jokapäiväistä, minulla oli ystäviä ja viihdyin koulussa. Ajattelin aina, että huutelijat olivat minua typerämpiä,  eikä sellaisista kannata välittää. Että heillä itsellään on huonompi olo kuin minulla, enkä taatusti suostuisi näyttämään heille, jos joskus tuntuukin vähän pahalta.

Se kyllä harmitti, kun yläasteella polkupyöräni oli sotkettu huulipunalla.

Sanoilla voi kuitenkin olla uskomaton voima. Tiedän ikäisiäni, jotka eivät ole tänäkään päivänä päässeet yli siitä, miten heitä koulussa nimiteltiin. Ei ole helppo unohtaa, jos sanat ovat satuttaneet syvästi. Saati sitten, jos on tehty muutakin.

Valtimolainen Jenna Salpakari (Karjalainen, 2.2.2018) sai kokea niin fyysistä kuin henkistä väkivaltaa. Syitä kiusaamiseen löytyi aina, ja kaikki haukkumanimet tulivat tutuiksi. Lopulta pelkästään kiusaajien näkeminen pelotti häntä.

Salpakari on selviytynyt karuista kokemuksistaan ja sanoo, että kiusaamisesta pitäisi aina kertoa aikuiselle. Ihan niin kuin poika teki kaupassa. Toivottavasti nainen kassalla ei ole ainoa, jolle poika on kertonut.

Koulukiusaaminen näkyy myös poliisin tilastoissa. Keskimäärin poliisille ilmoitetaan Pohjois-Karjalasta yhdestä kahteen kiusaamistapausta kuussa (Karjalainen, 13.4.). Se on viimeinen keino, kun muut on jo käytetty.

Kaupan pihassa nuoret jatkavat notkumistaan, poika tekee samaa sisällä. Lopulta hän tulee ulos muiden asiakkaiden vanavedessä. Auton peilistä näen, kun nuoret pysäyttävät pojan ja sanovat hänelle jotain. Toivottavasti kyseessä on anteeksipyyntö.

Kiinnostuitko? Klikkaa ja kokeile Digi-Karjalaista 1€ 1 kuukausi