Sunnuntai, 23.9.2018 
Minja, Miisa, Mielikki
Maakunta

Kolumni: Kun hiusverkko kahisi ja vieraan koira karkasi

  • Saija Kauhanen

Keltainen, oransseilla ja ruskeilla kukilla läikitetty 1970-luvun kesämekko. Tuskaisen kuuma aurinko, ja mustanaan inisevä hyttyslauma.

Valtoimenaan kukkivat juhannusruusut ja pienen lapsen nenään puskeva, huumaava ruusun tuoksu.

Muutama eksynyt poro mummolan pihalla ja pysähtynyt hetki talon seinustalla. Takamuksen alla kova penkki, ja vieressä mummo, joka aina väliin kertoilee, kuka tuttu kylän raittia Pohjois-Pohjanmaalla tallustaa.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Tuon hetken muistan lapsuuden kesästä, kun olin viisivuotias. Muistan, miten mummo istutti minut ruokaa laittaessaan keittiönpöydän ääreen ikivanhaa aapista tavaamaan. Muisto on sekin, että ostimme joka päivä juustoleipää ja tervehdimme kohteliaasti kaikkia mummon tuttavia. Nämä tuttavat sitten kahvittelivat iltapäivällä mummolan ”salissa”, jossa opin, mitä on odottaminen. Näps vain sormille, jos yritin ottaa seuraavaa keksiä tai kakkupalaa, mikäli aikuisilla oli vielä edellinen kahvikuppi kesken.

Ja sitten vielä: öisin kuuluva mummon vieno kuorsaus, papiljotteja ympäröivän hiusverkon kahina ja hetekan natina. Hieman vatsaa nipristelevänä muistona kahvittelevien vieraiden koira, jota halusin välttämättä lähteä taluttamaan, mutta raahauduinkin koiran perässä mahallani pitkin hiekkatietä.

Mistä lapsuusmuistot syntyvät? Ja kuinka pitkälle ihminen voi muistaa? Lastenneurologian emeritaprofessori Helena Pihkon mukaan muistikuvia syntyy jo ensimmäisen ikävuoden aikana, mutta ne unohtuvat nopeasti. Useimmat meistä muistavat vasta kolmannen ikävuoden jälkeisiä tapahtumia, mutta muistot ovat usein yksityiskohtia vailla kokonaisuutta. Vasta 10–12-vuotiaan lapsen muisti vastaa aikuisen tasoa.

Muistoja muokkaavat myös alati muuttuvat muistikuvat. En voi siis tietää, olivatko porot juuri tuona kuumana päivänä mummolan pihalla vai täydensinkö ne tuohon hetkeen jostain toisesta muistosta. Mutta ei sillä väliä.

Pihkon mukaan tärkeintä onkin muistaa ja muistella.

Entä kuka muistaa mitenkin? Siskolleni ja veljelleni pohjoisen mummo ja mummola olivat pelottavia asioita. Liekö muistikuviin vaikuttanut se, etteivät he olleet siellä koskaan yksin.

Itselläni olo oli mummolassa aina hyvä ja turvallinen, myös silloin viisivuotiaana, kun lensin pohjoiseen yksin lentokoneella. Tuolloin en ymmärtänyt olleeni hetken mummon kanssa erityinen, mutta nyt sen tiedän. Vanhemmilla oli kotona pikkusisarusten kanssa kädet täynnä työtä.

Näitä mietin nyt, kun omista lapsistani viimeinenkin villahousu on ottamassa etäisyyttä äitiinsä kesäleireillä ja pienillä kisamatkoilla. Ja hankkii samalla niitä vanhemmistaan erillisiä, omia kesämuistoja.

On lohdullista, etteivät hyvät muistot vaadi aina kaukomatkoja. Parhaina mieliin tuntuvat painuvan pienet pysähtyneet hetket, hajut, maut ja tunnelmat. Ehkä ne, jotka tapahtuvat ihan lähellä.

Millaisia muistoja sinulle jää tästä kesästä?