Tiistai, 18.9.2018 
Tytti, Tyyne, Tyyni
Maakunta

Kolumni: Tämä on rakkauskirje Arttu Wiskarille

  • Terhi Nevalainen

Luitte oikein. Tarkoitan sitä hieman nuoren Jope Ruonansuun näköistä hampsottavatukkaista miestä, jonka musiikkia suurin osa tuttavapiiristäni vihaa. Ja jos joku ei vihaa, hän ei ainakaan ilkeä sanoa sitä ääneen.

Arttu Wiskarin musiikki on näet junttia ja urpoa, vaikka sanoituksista ei voikaan olla varma, missä määrin niissä ollaan tosissaan ja missä määrin ei. Joka tapauksessa Wiskari laulaa sellaisesta porukasta, johon kukaan ei halua samaistua. Mielenterveyseläkeläisistä, tupakan polttajista, pussikaljan juojista, niistä jotka elävät vailla täyttä ymmärrystä.

Sellaisesta sakista, jolla on osakesalkun sijalla lottokuponki ja seuraava sitoumus soittoaika Kelaan. Tyypeistä, jotka eivät juo vihreää smoothieta eivätkä harrasta triathlonia.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Eikä kuulija silti voi olla ihan varma, ketä tässä pilkataan: niitäkö, joista laulu kertoo, vaiko sittenkin sitä kuulijaa, joka etsii jo nappulaa vaihtaakseen radiokanavaa.

Onnittelut, Arttu. Hyvinvoivaa ja itseensä tyytyväistä keskiluokkaa on nykyisin enää kovin vaikea ärsyttää. Sinä onnistuit.

Tyhjästähän Wiskari ei tule. Hän on pikemminkin pitkän perinteen jatkaja.

Sotien jälkeen oli rillumarei ja Esa Pakarinen. Sittemmin on ollut Irwiniä, Jaakko Teppoa, Junnu Vainiota. Göstä Sundqvist ja Leevi and the Leavings tulevat hakematta mieleen Arttu Wiskaria kuunnellessa.

Yhteistä kaikille on, että laulujen henkilöt ovat niitä toisia. Kylymään mualimaan syntyneitä renkipoikia, lopputilin ryyppääviä juoppoja, työttömiä työmiehiä, joiden kassissa ei hölsky vatupassi.

Pahennustahan tämä kaikki on ollut paremman väen mielestä aikanaan. Sundqvistin erona muihin on ehkä se, että hänen ironiansa oli kyllin moniulotteista kelvatakseen myös populaarikulttuuri-intellektuelleille.

Hyvä maku on siitä kiinnostava asia, ettei kukaan pysty sanomaan, mistä se alkaa tai mihin se loppuu, tai edes sitä, mitä se oikein on. Hyvän maun loppumisen huomaa vasta, kun on menty jo selvästi huonon maun puolelle.

Se, kummalla puolen hyvän ja huonon maun rajaa Arttu Wiskari seisoo, lienee kaikille täysin selvää.

Huono maku on maailmassa äärimmäisen tärkeä asia. Ilman sitä koko sosiaalinen järjestelmä kaatuisi. Mikään ei enää erottaisi siistiä, siivoa ja kunniallista keskiluokkaa rupusakista. Kukaan ei pystyisi kunnolla määrittelemään, millaiset kulttuuriset kriteerit on täytettävä ollakseen vähän parempaa väkeä. Huono maku pitää koossa koko yhteiskuntaa, koska se näyttää rajat, joita ei pidä ylittää.

Ihan yhtä tärkeää on se, että huono maku on keino kyseenalaistaa, pilkata herranketkaleita. Se on ollut Suomen katajaisen kansan perinne ja kunnia-asia.

Pidä siis pintasi, Arttu.

Kenties tämän kolumnin seuraukset ovat avioero ja potkut, mutta siitähän sitten saisikin rattoisan rallin.