Torstai, 13.12.2018 
Seija
Maakunta

Kallion syleilyssä Suomen pisimmässä lohkareluolassa – "Välillä täällä on tullut melkein asuttua"

  • Emma Auvinen
  • Minna Raitavuo
Ilmari Martikainen ensimmäisessä isossa huoneessa, jota hän kutsuu "olohuoneeksi". Ilmari Martikainen ensimmäisessä isossa huoneessa, jota hän kutsuu "olohuoneeksi".

Luolaseikkailu on loistava yhdistelmä kuntoilua, luontoterapiaa ja pelkokerrointa.

Ilmari Martikainen, 76, hivuttaa itsensä lohkareiden välistä maan syvyyksiin tottuneesti. Niin kevyesti kuin voi vain odottaa luolan kymmeniä, jos ei satoja, kertoja kolunneelta seikkailijalta.

– Voisi sanoa, että välillä täällä on melkein tullut asuttua. On syöpynyt niin sanotusti kovalevylle, että mistä pitää mennä ja kiertää, Martikainen toteaa.

Luontoharrastaja ja eläköitynyt puutarhuri on jopa kulkenut Kolilla sijaitsevan Repouuron luolaston joitain kertoja säkkipimeässä käsituntumalla.

Martikainen on luolan löytäjä.Hän istahtaa isännän ottein kivelle ”maisemakonttoriksi” nimeämässään kammiossa ja luo katseensa lohkareiden välistä pilkistävälle Pieliselle.

Kolilla ikänsä asunut Martikainen sai vihiä luolasta 1990-luvulla. Luontokuvaaja Markku Tano kertoi hänelle, että sortuneen kallion juurella voisi olla jotain mielenkiintoista. Tuolloin ei ollut vielä yleisessä tiedossa, millaisia onkaloita ja miehen mentäviä käytäviä louhikko pitää sisällään.Kun Martikainen laskeutui ensimmäisiä kertoja kiven sisään, hän otti omat lapsensa mukaan selvitystyöhön.

– Nuorimmat olivat tuolloin vähän yli kymmenvuotiaita. Suojeluviettini on aina ollut hiukan nyrjähtänyt. En koskaan kieltänyt lapsiani kiipeilemästä kaikkialle.

Pojat ja tytär olivat ketteriä ja mahtuivat tutkimaan koloja, joihin isä Martikainen ei mahtunut.

– Lapseni olivat monesti avainasemassa, kun luolasta löytyi uusia reittejä ja kammioita vähän kerrallaan.

Kiviseen sokkeloon mies on mennyt monesti sellaisella asenteella, että eikös vain täältä vielä jotain uutta löytyisi. Ja onhan sieltä aina löytynyt. Martikainen arvelee, että monta kolosta on vielä tutkimattakin.

Viimeisin uusi pätkä yhtäjaksoisesti kuljettavasta reitistä löytyi vuonna 2009.

Parikymppiseksi varttunut kuopus osoitti taskulampulla ennen tutkimattoman lohkareen raosta ja Martikainen havaitsi toiselta puolelta kapean kaistaleen valoa. Martikainen ja poika siirsivät onkalon pohjalta pois irtolohkareita, ja luola sai nykyisen pituutensa 127 metriä.

Martikainen osoittaa maisemakonttorin ”ikkunan” edessä olevaa kiven muodostamaa pylvästä.

– Pylväs pitää kiertää, jotta on virallisesti kiertänyt koko reitin, Suomen pisimmän lohkareluolan, Martikainen sanoo.

Pylvään kiertäminen kipristää hieman vatsanpohjasta myös, jos on herkkä korkeille paikoille. Ikkunalasiahan maisemakonttorissa ei ole.

KAGI-Repouuro-06Kgi20180605Korkeanpaikan kammoista maisevat voivat hirvittää.

KAGI-Repouuro-13Kgi20180605– Tähän kuoppaan laskeudutaan kädet kylkiä pitkin, opastaa Ilmari Martikainen.

Martikainen on esitellyt luolan kokonaisuudessaan kymmeniä kertoja turisteille ja paikallisille.

– Tunnen erityistä sielunveljeyttä silloin, kun joku vierailijoista innostuu Repouurosta niin kovasti, että haluaa kavuta sinne uudestaan.

Mies muistelee erästä luolaan ihastunutta pariskuntaa.

Pari kertoi käyneensä Amerikassa valtavan kokoisessa luolassa, mutta Repouuro oli heidän mukaansa kokemuksena aivan eri luokkaa, paljon hienompi ja hankalampi kulkea. Suomalaisen lohkareluolan kivet ovat teräviä ja kovia, eikä eroosio ei ole päässyt puremaan niihin.

Luolan kolot ovat mystisiä ja ikiaikaisia, ja niistä pieni osa on ihmisen mentävissä ja tutkittavissa. Pieniä kiven koloja ja lohkeamia on loputtomasti.

Tämä on konkretisoitunut Martikaiselle pari kertaa erittäin kouriintuntuvalla tavalla, kun seikkailijoilta syvyyksiin on lipsahtanut joitain esineitä.

Muutamia vuosia sitten erään helsinkiläisen turistin uuden karhean auton avaimet putosivat kiven koloon. Etsinnöistä huolimatta avainta ei löytynyt koskaan.

Sinnepä jäävät avaimet ikuisiksi ajoiksi osaksi historiallista jatkumoa.

Kerran Martikaisen silmälasit meinasivat kohdata saman kohtalon, kun asiakas huitaisi ne hänen nenältään. Porukassa oli osallistuja, joka mahtui puikahtamaan koloseen ja pelastamaan ne.

Martikainen esittelee edelleen maan alaista maailmaa kiinnostuneille, jos joku sitä häneltä osaa pyytää. Kesässä hän käy useasti Repouurossa haistelemassa maanalaisia tuoksuja.

– Menen luolaan aina hamaan hautaan saakka. Sitä en tosin tiedä, miten sinne pääsee rollaattorin kanssa, hän vitsailee silmät tuikkien.

Miehen liikkeissä ei tosin ole vielä aavistustakaan rollaattorin tarpeesta.

Rivakoin ottein Martikainen ponnistaa käsivartensa suoriksi ja työntää itsensä ulos päivänvaloon.

KAGI-Repouuro-11Kgi20180605Koli Activin Mika Okkonen ja Ilmari Martikainen Repouuron suuaukolla.

Repouuro – Suomen tiettävästi pisin ihmisen kuljettava lohkareluola

Luolan pituus on 127 metriä siten, että sen voi edetä yhtäjaksoisesti kulkematta samaa kohtaa toistamiseen.

Sivuonkaloineen Repouuron luolastosta löytyy käytäviä yhteensä yli 200 metriä.

Lohkareluolasto on syntynyt miljoonia vuosia sitten maanjäristysten seurauksena.

Kiviaines on pääosin gneissiä, kvartsiittia ja maasälvää.

Paikoitellen kalliossa näkee myös kivettynyttä laavaa.

Luolastolle ei ole opasteita.

Luolaseikkailujen järjestäjät toivovat, etteivät amatöörit lähde yksinään sokkeloiseen luolastoon, joka voi olla kokemattomalle eksyttävä ja vaarallinen.

Lähiympäristössä kasvaa runsas esiintymä uhanalaista myyränporrasta, jota halutaan suojella turistiryntäyksiltä.

Luola on niin ahdas, että siellä liikutaan monessa paikassa ryömimällä ja konttaamalla.

Varusteiksi tarvitsee pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet, kypärän, otsalampun ja polvisuojat.

Koli Activ järjestää ohjattuja luolakierroksia ryhmille.

kolumni-Emma-AuvinenKarjalainen20170615

Kommentti: Hyvästit peloille!

Rintaa puristaa. Mieli huutaa: ”Peräänny”!

Repouuro vaatii kanttia kokemattomalta luolaseikkailijalta. Vaikka etukäteen oli varotettu, että luola on ahdas, todellisuutta on vaikea kuvitella, ennen kuin sen itse kokee.

Suuaukosta sujahtaa vielä kevyesti sisälle. Pian tulee vastaan ensimmäinen sydämen sykettä nostattava lohkareiden väli.

Kolo näyttää pieneltä kuljettavaksi ja siellä on pilkkopimeää. Kaiken huipuksi sinne on mentävä takaperin ryömien kyynärpäiden voimalla ja pitäen jalat suorina.

Oppaana toimiva Mika Okkonen kehottaa hengittämään syvään.

Toinen opas Ilmari Martikainen on peruuttanut jo pimeyteen.

Enää ei viitsi perääntyä vaan on mentävä perässä. Ja hengitettävä.

Lohkareluolassa käytäviin ryömitään ja kontataan ympäröivien viiltävän terävien lohkareiden välistä. Hetkittäin pääsee seisomaan suuremmissa ”huoneissa”, joissa on myös valoa mutta sitten sukelletaan taas pimeään.

Okkosen arvion mukaan keltanokalta vaatii päivien työn löytää oikea 127 metrin reitti. Harhaan kulkemisen vaara on ilmiselvä. Välillä on pakko kysyä oppailtamme, että oletteko ihan tosissanne, kun he osoittavat, mihin seuraavaksi pujahdetaan.

Yli tunnin mittainen kierros louhikon sisällä vaatii myös lihasvoimaa.

Pian sitä kuitenkin huomaa, että aluksi epämukavalta tuntuva hiertävä kiviaines muuttuu turvalliseksi ja käsi tarttuu luottavaisesti kiven reunaan jalan hapuillessa paikkaa mihin laskeutua. Mielikin maadoittuu.

Harvoin kaupunkilainen pääsee samalla tavalla kosketuksiin äiti maan kanssa.

Menneistä ajoista ja mannerlaattojen liikkeistä muistuttavat kivessä erottuvat tummat laavajäljet. Ikiaikainen todiste luonnon vahvasta muovaustyöstä saa nöyräksi.

Kolilla tunnettu Pirunkirkko on helppo ja tunnettu tapa lähestyä luolamatkailua. Seuraava askel rohkelikoille voi olla Repouuro. Kallioseikkailu on loistava yhdistelmä kuntoilua, luontoterapiaa ja pelkokerrointa.

Yli tunnin kiertänyt kierros loppuu yhtä nopeasti kuin alkoikin. Ensin on kivistä kattoa. Toisessa hetkessä yläpuolella aukeaa iso pala taivasta, ja vierellä kohoaa jylhä kallion seinämä. On helppo hengittää.

  • Kuuntele Iskelmä Rexiä verkossa
  • Kuuntele Radio City Joensuuta verkossa