Maanantai, 24.9.2018 
Alvar, Auno
Maakunta

Kolumni: Syrjiviä asenteita on kaikilla – mitä sinä teet omillesi?

Syrjintä on asia, josta on monesti hyvin hankala saada otetta. Miten sitä arvioidaan tai mitataan?

Onhan laki, sanoo joku. Kyllä, Suomessa on olemassa sekä tasa-arvo- että yhdenvertaisuuslait, joissa kielletään syrjintä muun muassa sukupuolen, kansallisuuden, etnisyyden, terveydentilan tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

Käytännössä laki on kankea väline, jonka avulla pystytään puuttumaan vain tietynlaisiin tapauksiin. Laista on hyötyä lähinnä silloin, jos syrjintä tapahtuu tietyissä sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa tilanteissa, kuten esimerkiksi työhönotossa, ja syrjintä pystytään riittävän selvästi näyttämään toteen.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Arjessa laki voi purra vain kaikkein törkeimpään käytökseen, eikä siihenkään kunnolla. Arkipäiväiset pienet eriarvoisuuden kokemukset jäävät jonnekin kauas hyväntahtoisenkin lainsäätäjän ulottumattomiin.

Arkisimmillaan syrjintä, esimerkiksi rasismi, on pieniä nyansseja. Se voi ilmetä sanavalinnoissa, käytöksessä, toiminnassa, vaikka tekijällä ei olisikaan pahaa tarkoitusta.

Tällaisesta ilmiöstä puhutaan usein arkipäivän rasismina. Viattomimmillaan se on hölmöä ihmettelyä, kuten entispäivän Suomessa, kun tummaihoisen ihmisen näkeminen on ollut suuri harvinaisuus.

Vastaavaa voivat suomalaiset valkoihoiset tänä päivänä kokea esimerkiksi eräissä osissa Kiinaa. Lähipiirin kokemusten pohjalta voin kertoa, että pitemmällä aikavälillä kohteelta saattaa hyvinkin huumori loppua.

Tahattomasta arkipäivän syrjinnästä käytetään hieman harhaanjohtavasti käsitettä mikroaggressio – sehän ei suinkaan välttämättä ole aggressiivista. Haastattelemani rasismin kokemuksia tutkineen väitöskirjatutkijan Maarit Koskisen (Karjalainen, tänään) mukaan mikroaggressio voi olla jopa hyvinkin kehuvaksi tarkoitettua. Ylistämällä alistamista ovat kokeneet esimerkiksi Koskisen tutkimat adoptiovanhemmat, joilla on ulkomailta Suomeen adoptoitu lapsi. Adoptiovanhemman ”hyvän teon” ylistämisen taustalla voi olla ajatus, että ulkomailla syntynyt lapsi on Suomessa syntynyttä vaikeampi taustaltaan tai vaativuudeltaan.

Tahaton syrjintä ja sen esille tuominen herättää usein vahvoja tunteita. Tyypillisiä reaktioita ovat, että ”eihän kaikki voi olla rasismia” tai ”eihän enää uskalla sanoa mitään”.

Ei. Kaikki ei olekaan rasismia, ja kyllä, edelleenkin uskaltaa sanoa. On anteeksiannettavaa olla joskus kömpelö sanoissaan ja teoissaan, ja jos niitä ryhtyy korrektiuden nimissä vahtimaan liikkaa, saattaa pahimmillaan muuttua entistä kömpelömmäksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö omia sanoja, tekoja ja erityisesti niiden taustalla olevia asenteita pitäisi tarkkailla kriittisesti.

Syrjiviä asennemalleja, luutuneita kulttuurisia käsityksiä toisenlaisista, toiselta näyttävistä ja toisin käyttäytyvistä ihmisistä on meillä kaikilla.

Haluatko purkaa vai lujittaa niitä? Tämä on omantunnonkysymys, johon jokainen voi vastata kohdaltaan.