Perjantai, 21.9.2018 
Mervi
Maakunta

Kolumni: Iltasadun lukemiselle ei ole ikärajaa

Luen joka ilta lapsilleni iltasadun. Siinä tuskin olisi mitään yllättävää, ellei esikoiseni olisi teini-iän kynnyksellä ja kuopuskin oppinut lukemaan jo useita vuosia sitten.

Puolensa siinä kuitenkin on. Esimerkiksi puhelimeensa liimautuneen varhaisteinin saa iltaisin yllättävän helposti irti peli- ja somemaailmasta, kun hänet on pienestä pitäen ehdollistanut koukuttavaan jatkokertomukseen, joka jatkuu aina vasta, kun lapset ovat yhdessä huoneessa ja älylaitteet toisessa.

Runsaan vuosikymmenen aikana olen lukenut jälkikasvulleni ääneen kymmeniätuhansia sivuja satuja ja tarinoita eri puolilta maailmaa. Tutuiksi ovat tulleet niin Peppi Pitkätossu, pikku Nikke, karhuherra Paddington, Onneli ja Anneli kuin Ella ja kaveritkin.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Joukkoon on mahtunut myös muutamia jo lähes unohtuneita oman lapsuuteni lukuelämyksiä. Esimerkiksi suomalaisesta saaristoluonnosta lempeästi kertova Suvisaaren kirja on opettanut muurahaissinisiiven kiehtovat elämänvaiheet jo kolmelle sukupolvelle.

Rasavillin Jenningsin edesottamukset englantilaisessa sisäoppilaitoksessa puolestaan riemastuttavat nykylapsia siinä missä äitiäänkin, joka aikoinaan koulun kirjastossa ahmi koko sarjan useampaan kertaan niin etu- kuin takaperinkin.

Lasten kasvaminen tuo iltasatuihin aivan uuden ulottuvuuden. Vaikka hyviä lastenkirjoja on kirjoitettu paljon, hyviä aikuisten kirjoja on maailmassa vielä monin verroin enemmän, joten lasten iän ja ymmärryksen karttuminen avaa kirjaimellisesti lukemattomia uusia maailmoja.

Stanislaw Lemin hirtehishumoristiset scifinovellit on perheessämme jo testattu ja hyviksi havaittu, ja parhaillaan kokeilussa on lakoninen brittihuumori.

Jos Jerome K. Jeromen Kolme miestä veneessä osoittautuu menestykseksi, seuraavina kirjakaapin ovea kolkuttelevat P. G. Wodehousen Jeeves ja Wooster – kunhan lasten oman toivelistan kärkipaikkaa pitävä Taru sormusten herrasta on ensin kahlattu läpi.

Kirjailijat kuolevat, mutta parhaat tarinat elävät. Jos joltakulta perheemme jäseneltä erehtyy kysymään, kuka siellä, vastaus tulee salamana: ”Posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.”

Voi iltasaduista tosin muunkinlaista sanastoa oppia. Aikoinaan jossain viisiosaisen Linnunradan käsikirja liftareille -trilogian puolenvälin tienoilla silloinen kahdeksanvuotiaani tiedusteli varovaisesti, onko se ihan oikeasti lastenkirja.

Myönsin, että kröhöm, ei nyt suoranaisesti, lapseni, mutta miksi kysyt? ”No... siinä on kyllä aika paljon rumia sanoja.”

Silti en usko klassikoiden ennakkosensuuriin. Mitä enemmän lapsille lukee erilaista hyvää kirjallisuutta, sitä tekstikriittisemmiksi he kehittyvät ihan omin avuin.

Ja ehkä hentoinen kielletyn hedelmän aromi myös houkuttelee. Linnunrata-trilogia on meillä toistaiseksi ainoa pitkä iltasaaga, joka lasten omasta pyynnöstä on luettu kannesta kanteen kahdesti.