Maanantai, 12.11.2018 
Virpi
Maakunta

Kolumni: Puhelu, ja mitä sitten tapahtuikaan 50 vuoden jälkeen

  • Helena Tahvanainen

Tässä männäviikolla oli lounaan jälkeen odottamassa soittopyyntö. Numeroa näppäillessä mietin, että tuonniminen poikahan oli keskikoulussa samalla luokalla. Kas kummaa, sama tyyppi oli langanpäässä – viitisenkymmentä vuotta vanhempana tosin.

Arvasin heti, kun kysyi, olenko Eerolan Helena. Harva enää muistaa sitä nimeä.

Siinä sitten vaihdettiin kuulumisia puolin ja toisin. Ei oltu juuri keskikouluaikaisia luokkakavereita tavattu kumpikaan, mutta tämä Seppo oli juuri Teijon luona pistäytynyt. Elinaan ja Leaan olen minä pitänyt yhteyttä.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Turistiin puolisen tuntia, ja lopuksi tuumattiin, että kiva olisi tavata joskus. ”Tule ihmeessä käymään”, sanoin.

Näinhän sitä tavataan sanoa samalla tietäen, että se sitten oli tässä. Vanhaa tuttavuutta on virkistetty, mutta jatkoa siitä ei seuraa sen enempää.

Se on suomalaista small talkia. Olisi-kiva-tavata-pidetään-ihmeessä-yhteyttä.

Mutta tämä ei mennyt niin. Nyt on jo tavattu, päivitelty ja päivitetty lisää.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten sattui samanlainen tapaus. Kylälle muutti lapsiperhe, jonka äidin olin nähnyt koulun käytävillä, mutta juteltu ei oltu koskaan.

Tulkaa-ihmeessä-meille-leikkimään! Joo-sehän-olisi-kivaa.

Parin viikon päästä meinasin pudottaa silmät päästä. Mikä ihmeen vieras auto ajaa pihaan? Siitä alkoi ystävyys, meidän äitien, isien ja lasten.

Lapsia epäiltiin koulussa serkuksiksi: ”Varmalla ootte. Ei muuten kukaan ole noin paljon yhdessä!”

Mitä me tästä opimme? Ainakin pitäisi oppia rohkeutta.

Moni käymään pyytäjä on ihan tosissaan, mutta ainakin yhtä moni kutsuttu ei rohkene. Entäs jos se ei tarkoittanutkaan? Entäs jos tunkeilen? Mitähän se sitten ajattelisi? Entäs jos on huono hetki? Jos eivät ole ehtineet siivota tai jos niillä on riita päällä?

Monenlaista turhanaikaista voi kehitellä, ja kokemuksesta tiedän, että kehitteleminen on helppoa. Senkin tiedän omasta kokemuksesta, että on kamalan hauskaa, kun joku pistäytyy.

Tai no, jos joku pistäytyy. Niin on harvoin pistäytynyt, että voisin luetella kerrat helposti.

Ennen tämä oli helpompaa. Naapurissa käytiin sen kummemmitta.

Äiti tosin valitti, miten naapurin isäntä kävi tarkastamassa joka pyhäaamu kello yhdeksän, onko nuoriemäntä vaihtanut pyhämatot lattialle.

Ei semmoisilla tarkastusreissuilla enää kukaan kulje.

Lauantaina tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Seppo, Elina, Lea minä ja 36 muuta aloitettiin oppikoulu Pyhäselän keskikoulussa. Iso oli luokka, mutta kahteen pekkaan tunnistettiin luokkakuvasta vielä kaikki.

Voi ottaa yhteyttä, jos ketä huvittaisi tavata tasavuoden kunniaksi. Järjestellään jotain.

  • Kuuntele Iskelmä Rexiä verkossa
  • Kuuntele Radio City Joensuuta verkossa