Perjantai, 16.11.2018 
Aarne, Aarno
Maakunta

Metsässä voi kohdata ihmisen - Soropin vuotuisella syysretkellä erilaisuus ei ole kirosana

  • Anna Dannenberg
  • Anna Dannenberg
Ei tämä työnä kannattaisi, mutta eipä se ole tarkoituskaan, toteavat Jorma Martikainen ja Ester Kinanen niukasta puolukkasaaliista. Tärkeämpää on luontoon pääseminen. Ei tämä työnä kannattaisi, mutta eipä se ole tarkoituskaan, toteavat Jorma Martikainen ja Ester Kinanen niukasta puolukkasaaliista. Tärkeämpää on luontoon pääseminen.

Ikiaikaiseksi luonnehdittu poutatakuu pitää tälläkin kertaa. Iltapäiväksi on luvattu sadetta, mutta vielä aamukymmeneltä siitä ei ole tietoakaan, kun linja-auto pysähtyy metsätien varteen ja vapauttaa sisuksistaan kolmisenkymmentä innokasta marjastajaa ja sienestäjää.

- Metsällä on monia terapeuttisia vaikutuksia, Soroppi ry:n toiminnanjohtaja Marko Haakana muistuttaa retkeläisiä.

Jokainen tosin tietänee sen ennestäänkin. Yhdessäolo, luonnosta nauttiminen ja ylipäänsä mahdollisuus päästä metsään ilman omaa autoa ovat joensuulaisen kansankahvila Soropin syysretkillä suuria saaliita tärkeämpää.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Puolukat ovat hellekesän jäljiltä harvassa, mutta sieltä täältä löytyy mättäiltä onneksi isoa ja kypsää marjaa. Sienistä sen sijaan ei ole pulaa.

- Onpas siinä tatti vinksallaan, hymähtää Merja Kortelainen ja poimii lähes pystysuorasta töyräästä sammalen kätköistä matkaan kaksi pientä kiinteää herkkutattia.

Puolukoita hän ei yksinään niin paljoa tarvitsekaan, mutta kangasrouskut ovat tervetulleita, ja onko tuo harmahtava koivu- vai sillihapero? Mukaan se pääsee joka tapauksessa.

Toimittajan harjaantumaton silmä tavoittaa lähinnä punikkitatteja ja kehnäsieniä, joita metsässä riittää silmänkantamattomiin. Isot kellertävät lakit loistavat pitkään matkaan, ja kun menee lähemmäs, nuoret kehnäsienet pilkottavat sammalikosta syötävän suloisina hopeanhärmäisinä palleroina.

Mutta kyllä herkkutattiakin löytyy, kun vain osaa etsiä. Natalia Derjugan kori on täpötäynnä kookkaita ykkösluokan tatteja, ja Anna Dubrovina, Sofia Nikkonen ja Aleksandr Karabeshkin kantavat metsästä yhä uusia.

- Nyt kotona on työtä, ei tarvitse istua ilman. Minä kuivatan nämä ja teen jauhoa. Minulla on sellainen sähkökone, Sofia Nikkonen selittää.

Nelikerroksisen kuivurin malli tulee selväksi, kun ottaa kädet avuksi kuvailemiseen. Ja krasivyi grib, kaunis sieni, riittää sanavarastona jo pitkälle.

- Tässä porukassa ei varmasti kukaan tule maahanmuuttajille sanomaan, että ryöstätte meidän marjat. Ne, jotka ulkomaalaisista kerääjistä marmattavat, menisivät itse keräämään! Soropin toimistosihteeri Aino Hirvonen kuittaa.

Neljä tuntia kuluu metsässä yhdessä hujauksessa, varsinkin kun välissä pitää kunnon evästauon. Linja-auton tavaratila alkaa täyttyä marjaämpäreistä ja sienikoreista.

Säilömisvinkkejä jaetaan: kuivattavat tatit on kätevä viipaloida munanleikkurilla, ja puolukkasurvokseen kuuluu laittaa Pulmu-palasokeria, ei missään nimessä hienoa sokeria.

- Nyt saa perheelle marjoja pakkaseen, voi tehdä lapsille puolukkapuuroa. Ja emäntä tykkää tehdä sienipiirakoita, Tero Väisänen iloitsee.

Hän muistelee, että Soropin marjaretki on hänelle jo neljäs tai viides. Syyksi ei kuulemma lehdessä kannata mainita sitä, että pääsee vähäksi aikaa perheestä eroon.

Aino Hirvosen sienisaalis poikkeaa muista. Läpinäkyvästä pussista häämöttää pieniä tummanpunertavia lakkeja.

- Veriseitikki on Suomen arvokkain sieni. Parikymmentä vuotta olen värjännyt lankoja, eri sävyjä on jo 280. Joskus vielä teen niistä seinäryijyn, hän paljastaa.

Natalia Derjuga ja muutama muu käy kaatamassa puolukkasaaliinsa Soropin yhteisiin ämpäreihin. Aino Hirvonen kiittelee jokaista lahjoittajaa: nyt saadaan pitkäksi aikaa puolukkahilloa yhteisille aamupuurohetkille.

- Kukahan täällä oli sellainen vanhempi nainen, joka sai puolukkaa kerättyä vain yhden poimurillisen, kun oli selkä kipeä? Minä voisin hänelle antaa omani, Merja Myller huhuilee.

Eikö hänellä itsellään ole marjoista tarvetta?

- Minulla on omat idiootinvarmat paikat kerätä. Ihan joutopäivä oli tänään, hyvää se vain tekee, että liikkuu metsässä, Myller nauraa.

IMG0656Karjalainen20180915
Sieniretkella1Karjalainen20180915
IMG0656Karjalainen20180915 Sieniretkella1Karjalainen20180915

Mukava on olla täällä luonnon rauhassa. Nyt on sieniäkin, mitähän näillä tekisi? pohtii siististi pukeutunut harmaahiuksinen mies kahden herkkutatteja pullistelevan muovikassin kanssa.

Tatit pitäisi saada nopeasti laitettua ruoaksi, etteivät ne pilaannu. Siinä on kuitenkin pieni ongelma.

- Olen nyt asunnoton. Ilkeät ihmiset järjestivät häädön, mies toteaa tyynesti.

Ilman kotia ei ruoanlaitto tai säilöminen onnistu, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää myyminen. Dalla Vallen ykkösluokan tateista maksama kilohinta, neljä euroa, on miehellä hyvin tiedossa.

- Elämäni aikana olen kerännyt varmaan miljoona tattia. Kyllähän siitä rahaa kertyi, parhaana päivänä saatiin naisystävän kanssa sata euroa. Mutta ne on jo tuhlattu ja juotu, hän tiivistää.

Jos ruoanlaittoon olisi mahdollisuus, hän kyllä tietäisi, mitä herkkutateille tekisi.

- Keittää viisi minuuttia ja suolan kanssa syöpi. Minusta se on sillä lailla parasta.

  • Kuuntele Iskelmä Rexiä verkossa
  • Kuuntele Radio City Joensuuta verkossa