Perjantai, 19.10.2018 
Uljas
Maakunta

Kolumni: Olin surkimus, josta tulikin hetkellisesti paras

Ala-asteella olin huono liikunnassa. Näin ainakin ajattelin, koska opettajani oli antanut niin ymmärtää. Muistan sen tuhahtelun, kun pesäpallo jatkoi matkaansa jalkojeni välistä, kun sen olisi pitänyt päätyä räpylääni.

Yläasteen alussa oli tilanne, jossa kerättiin joukkuetta johonkin pesäpallon turnaukseen Tampereelle. Jostain syystä minutkin otettiin joukkueeseen. Tai syy oli tietenkin se, että ketään muuta ei enää ollut. Piti saada joukkue täyteen. Säälistä ja pakon edessä pääsin.

Sen jälkeen en enää tiedä itsekään, miten ihmeessä kaikki eteni.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Vastassamme oli Manse PP, joka oli jo silloin ylivoimaisuudestaan tunnettu joukkue. Ottelumme päättyi lukemiin 52–1 eli murskatappio meille. Mystisintä tässä oli se, että se meidän ainoa juoksu oli minun tekemäni kunnari.

Minut palkittiin joukkueen parhaana pelaajana. Sen jälkeen muuttui kaikki. Liikuntanumeronikin nousi seiskasta kymppiin.

Innostuimme pesiksestä ihan kunnolla, ja yläasteen ajan pelasimme piirisarjassa nimellä Mäntän Mailamimmit. Oma pelipaikkani oli useimmiten kopparina, ja joitakin joukkueita aina silloin tällöin voitimmekin.

Sitten meni pari vuosikymmentä, kun en pesäpalloon juuri koskenut. Muutamia vuosia sitten Joensuussa oli työpaikoille tarkoitettu puulaakisarja, jossa pari kesää Karjalaisenkin joukkueena räpistelimme.

Vuodet olivat tehneet tehtävänsä. Enää ei pallo takakentältä pesälle asti niin vain lentänyt. Osumisprosentti oli kohtalainen mutta pomppupallojen kiinniottaminen vähintäänkin kömpelöä.

Mutta kivaa se oli! Minulle pesäpallo on se sydämeni rakkain laji, jota mieluusti pelaisin vieläkin.

Liikuntahistoriani on kannustava esimerkki monille niille, joiden motivaation koululiikunta on tappanut. Ei kannata nielemättä hyväksyä annettua asennetta, että olisi valmiiksi huono jossain.

Juoksuharrastuksen aloitin 36-vuotiaana. Lapsiperheen kiireissä se osoittautui järkeväksi, kun lenkille saattoi lähteä, milloin sattui ehtimään. Sittemmin olen juossut kolme maratonia, monta puolimaratonia ja muutamat polkujuoksutapahtumatkin.

Nykyään juoksen enemmänkin omaksi ilokseni. Tässä iässä uuden ennätyksen rikkominen on aina vain epätodennäköisempää, joten en sellaista enää tavoittele.

Viime vuonna sukelsin suunnistuksen syviin sammaliin. Lähtötasoni ei ollut nollassa vaan pikemminkin miinusmerkkinen. Ei sitä olisi kukaan uskonut – ja kaikkein vähiten minä itse – että saisin osuuteni Jukolan viestin Venloissa onnistuneesti läpi. Mutta niin vain sain. Jos pesäpallokunnarini oli ihme, niin tämä oli taatusti toinen.

Liikunta on iloinen asia, kun sen tekee sellaiseksi. Jokaiselle löytyy lajinsa, ja huonoja liikkujia ei ole. Paitsi korkeintaan pään sisällä.

Tällä viikolla vietetään Liikkujan viikkoa. Kuntonsa voi käydä testaamassa vaikka Cooperin testissä. Minä taidan mennä mieluummin metsään.