Sunnuntai, 21.10.2018 
Ursula
Maakunta

Kolumni: Taas sen huomasi: arvon näkee vasta jälkeenpäin

Isä ja äiti eivät saaneet kirkkohäitä. Äiti puhui siitä koko ikänsä: ”Meitä sitä ei oo kirkossa vihitty.” Kiihtelysvaaran kirkko oli remontissa huhtikuussa vuonna 1955, ja häät pidettiin seurakuntatalolla.

Nyt ei sitten ole kirkkohäitä kellään Kiihtelysvaaran kirkossa. Oudon surulliseksi se vetää.

Vaikka en ole koskaan asunut Kiihtelysvaarassa, Kiihtelysvaaran kirkkoon liittyy paljon muistoja. Äiti opetti arvostamaan syntymäkotikirkkoaan – kuinka paljon, sen huomasin sunnuntaiaamuna.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Iso, kaunis, vanha, arvokas, paanukattoinen. Vaikka se oli keltainen, silmissäni se näkyy sinisenä, sisältäpäin. ”Jumalan silmät” alttarin kahta puolen.

Kiihtelysvaaran kirkkoon ei minulla liity jumalanpalvelusmuistoja, mutta juhlia sitäkin enemmän. Muutamat häät, vaan hautajaisia monia, hyvin monia. Vanhemmat sukupolvet on saatettu sen kautta haudan lepoon.

Mieleenpainuvinta on, kun 90-luvun taitteessa tädilleni soitettiin kuolinkelloja hänen kuolinaamunaan. Äiti sen järjesti, ja joustavasti työtehtäviinsä uskon suhtautuneen paloyönkin sankariksi nousseen Jouni Heiskasen.

Seisottiin kahdestaan kellotapulin juurella keväisenä aamupäivänä. Sinne meni, Anni-täti.

Kellotapuli jäi, joten kuolinkellot voivat soida edelleen Kiihtelyksen kirkolla.

Sukupolvien ketju, sitä mietitään tällaisina päivinä, kun menetetään jotain korvaamatonta. Näyttää siltä, että joku halusi tuon ketjun katkaista, jos poliisin sunnuntainen tuntuma tahallisesta sytyttämisestä varmistuu.

Paloyönä sukupolvien ketjun merkitys todentui myös positiivisesti. Olisiko kiinteistömestari Jouni Heiskanen saanut hädissään alttaritaulun irti, ellei hän olisi jo toisen polven kirkonpalvelija? Hän on jo äidin mukana kulkeneena varmasti tiennyt tarkalleen, mitä pitää pelastaa ja miten.

Hätä antaa ihmiselle ihmeelliset voimat, senkin alttaritaulun kantaminen turvaan jälleen osoittaa.

Uroteolla pelastuivat Kiihtelysvaaran kirkon suurimmat aarteet, alttaritaulun lisäksi kirkkotekstiilit ja ehtoollishopeat.

Tuusniemen kellotapuli on vuodelta 1818. Se pelastui 1860-luvulla kirkkopalossa, kun suntio märillä alushousuillaan hosumalla sai estettyä tulen leviämisen. Urotyö oli sekin.

Kun kyseessä on kirkko, maallisellekin ihmiselle tulee mieleen Jumalan varjelus. Kuinka olisi käynyt, jos tuli olisi ollut tai pantu irti lauantain puolella?

Silloin olisi mennyt koko pitäjän historia: kirkko, tapuli ja tien toisella puolen oleva museo, viljamakasiini vuodelta 1861. Nettisivujen perusteella siellä on säilynyt myös kirkon esineistöä.

Mutta miten käy kirkkohäiden ja -hautajaisten Kiihtelysvaarassa? Käykö niin kuin maallisella puolella, ja tästä lähin lähdetään tilataksilla naapurikirkkoihin? Niihin mahtuu kyllä.

Vai tekeekö seurakuntaväki sen toisin taas kuten Ylivieskassakin kirkon polton 2016 jälkeen?