Maanantai, 12.11.2018 
Virpi
Maakunta

Kolumni: Kun tuntemattoman kädenpuristus riittää pitämään hengissä

Lauantai: havahdun siihen, että seison Vantaan maratonin lähtöviivalla. Henkinen valmistautuminen on kiireisen työviikon jälkeen kuralla, ei tuttuja paikalla.

Kyseessä on seitsemäs maratonini. Tälle, kuten useimmille aiemmillekin maratoneilleni olen hankkiutunut jälleen ihan yksin, ilman juoksukaveria tai edes huoltoryhmää.

Lisäksi kuulun niihin, jotka eivät lappujuoksuistaan etukäteen monille huutele – ettei tulisi paineita. Joukko, jolle kerron, on pieni ja erikoisesti valikoitunut.

Ainakin kertaalleen on jäänyt kertomatta jopa äidille, minkä seurauksena puhelin soi kesken maratonin. Jouduin sanomaan, että soitellaanko uudelleen sitten muutaman tunnin päästä, kun olen maalissa.

Viisastahan tämä tuskin on. Maraton on ennen muuta henkistä kestävyyttä koetteleva suoritus, ja yksin se on kaikkein pahin.

Toki on mukava tietää, että maratonista ja sen myötä tarvittaessa vaikka mistä selviää kyllä yksinkin. Eri asia on, onko se niin kivaa.

Lähtö. Paniikki. Pukkaan vieruskaveria kylkeen. Sanon, että sano sie minulle että juokse perille, niin mie sanon saman sinulle.

Sehän se näet pelottaa eniten – ei huono aika eikä kivulias matka, vaan se, että tipahtaa niin täysin, ettei pääse maaliin asti. Kipeät jalat unohtuvat kyllä maalissa, mutta keskeyttämisen pettymys ei unohdu. On kertakokemus siitäkin. En halua toista.

Vieressä on täysin tuntematon Heidi. Lyömme kättä ja lupaamme molemmat juosta perille.

Loppupuolella matkaa käyn puheliaaksi, kuten tavallista. Sisältö ei ole julkaisukelpoista. Järjestysmies, jolle tilitän, vakuuttaa että jaksan ja lupaa tarkistaa tulokseni maaliin tulleiden listasta.

Kun on luvattu, niin eihän siinä muu auta. Juoksin perille.

Liki jokaisella maratonillani on tullut hetki, jolloin tuntuu, että voisin kuolla tähän. Joskus useampikin.

Kysymys ei ole jaloista. Jalat jaksavat aina enemmän kuin mieli väittää. Kysymys on uskosta. Kun se pettää, pettää kaikki.

Tulee se hetki, jolloin edessä olevaa kolmeatoista kilometriä tuijottaa enemmän kuin niitä kahtakymmentäyhdeksää, jotka ovat jo takana. Se hetki, jolloin on vakuuttunut, ettei pääse elossa edes seuraavalle huoltopaikalle, ja että ruumiskin jää tiepuoleen harakoiden nokittavaksi.

Sillä hetkellä se tuntemattoman kanssajuoksijan kädenpuristus, ohittajan näyttämä peukku, tuttavalta soittolistalle pyydetty biisi tai kaverin laittama tekstiviesti on se juttu, jolla mennään eteenpäin. On ihme, minne se voi kantaa.

Jollen seitsemällä perille juostulla maratonilla muuta ole oppinut, niin ainakin tämän: ystävällisyyden ja inhimillisen myötätunnon arvoa ei voi vähätellä. Koskaan ei tiedä, miten pieni murunen voi riittää pitämään pinnalla.

  • Kuuntele Iskelmä Rexiä verkossa
  • Kuuntele Radio City Joensuuta verkossa