Maanantai, 19.11.2018 
Elisabet, Liisa
Maakunta

Vuosi sitten Ninni ja Ismo saattelivat lapsensa viimeiselle matkalleen - "Lemmy teki päätöksen puolestani, hän kuoli syliini"

  • Teksti ja kuvat: Heli Sallinen
Pohjois-Karjalan keskussairaalan osasto 10 on tuttu paikka Laakkosille. Heidän poikansa Lemmy vietti siellä ison osan elämästään. Hän myös kuoli siellä. Pohjois-Karjalan keskussairaalan osasto 10 on tuttu paikka Laakkosille. Heidän poikansa Lemmy vietti siellä ison osan elämästään. Hän myös kuoli siellä.

"Pystyn puhumaan Lemmystä joskus nauraen ja joskus itkien. Välillä suru tiputtaa minut täysin polvilleen", Lemmyn äiti Ninni Laakkonen kertoo nyt, kun oman lapsen kuolemasta on aikaa vuosi.

Eletään vuotta 2015. On toukokuun loppupuoli. Joensuulaisten Ninni, 35, ja Ismo Laakkosen, 35, rakkauden hedelmä ilmoittaa halustaan päästä tutustumaan vanhempiinsa, sisarpuoliinsa ja hämmästyttävään maailmaan.

Kaiken piti olla hyvin. Odotus oli sujunut ongelmitta. Synnytyksessä kuitenkin tapahtui jotain, mitä kaikki vanhemmiksi tulevat pelkäävät: lapsi syntyi elottomana.

– Lemmy saatiin elvytettyä, mutta hänelle tuli aivovaurio hapenpuutteesta, Lemmyn äiti toteaa.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Lemmyllä huomattiin syntymän jälkeen rakennepoikkeavuuksia. Muun muassa hänen toinen kätensä oli pienempi, ja siitä puuttui peukalo. Myös sisäiset rakennepoikkeavuudet huomattiin pian.

Ensimmäiset elinviikkonsa Lemmy vietti sairaalassa. Tuolloin hänellä todettiin myös epilepsia, maitoallergia sekä cp- ja kuulovamma. Oli ilmiselvää, että Lemmy oli vakavasti sairas.

Vanhemmilla oli suuri hätä lapsen voinnista. Mutta äidin ja isän rakkaus pientä poikaansa kohtaan hälvensi kaikki huolet.

– Päätimme, että selviämme tilanteesta.

Kaikki sujui hyvin pojan päästyä kotiin. Arkeen kuului niin vahvoja tunteita, rankkoja aiheita, mustaa huumoria kuin syvää rakkauttakin. Normiarki sujui viisihenkisellä perheellä päivä kerrallaan.

– Normiarki. Mitä se on. Meillä se oli, että annetaan lääkkeet säännöllisesti tai annettiin lisähappea tai imettiin limaa kurkusta, vanhemmat luettelevat.

– Ninni oli kyllä kovilla alusta saakka, sillä minä en pystynyt auttamaan pojan hoidossa fyysisesti. Minulla on selkäsairaus, enkä pysty nostamaan mitään, Ismo Laakkonen huomauttaa.

Vaikka Lemmyllä oli hyviäkin päiviä, pelko varjosti perheen elämää koko ajan. Vanhemmat ja pojan 9- ja 11-vuotiaat isosiskot säikähtelivät jatkuvasti, kun pikkuveli oli lähellä tukehtua tai saturaatiomittari näytti Lemmyn hapettomuutta.

– Joka kerta mietin, että nytkö se tapahtuu, Ninni Laakkonen muistelee.

Kuukausien aikana poika yllätti kaikki. Hän kasvoi ja kehittyi omaan tahtiinsa. Hän myös oppi ensimmäisen elinvuotensa aikana jopa liikkumaan pyörimällä lattialla. Vaikka Lemmy oppikin asioita, äiti tajusi, ettei hän voi palata äitiysloman jälkeen takaisin koulun penkille.

– Aloitin ennen Lemmyn syntymään tradenomiopinnot. Ne vaihtuivat omaishoitajuuteen. Ajattelimme, että hoidamme poikaa kotona niin pitkälle kuin mahdollista. Mitäpä sitä vanhempi ei tekisi oman lapsensa puolesta, Ninni Laakkonen kertoo.

– Olimme myös monesti sairaalassa osastolla, kun Lemmyn piti saada nesteytystä tai muuta hoitoa, vaikka kotona olikin imut ja happirikastimet sun muut, Ismo Laakkonen mainitsee.

Noin vuosi syntymästä, pojan vanhemmat huomasivat, että Lemmy alkoi taantua. Kaikki opitut taidot alkoivat pikkuhiljaa kadota. Kontaktin ottaminen vanhempiin ja muihin väheni vähenemistään. Pojalla alkoivat myös rajut oksentelukohtaukset.

Lääkärit totesivat, ettei poika koskaan opi kävelemään tai saati puhumaan.

– Aluksi poika söi myös lusikalla annettua ruokaa, mutta syöminenkin loppui kokonaan. Häntä piti syöttää letkulla, sillä tukehtumisvaara oli koko ajan olemassa.

– Poika oli hyvin uupunut ja nukkui lähes koko ajan, isä muistelee.

Puolentoista vuoden iässä, juuri pimeimpään loska-aikaan Lemmyn voimat alkoivat hiipua. Hän vietti aikoja osastolla ja välillä kotona.

Pari kuukautta myöhemmin pojalle tehtiin hoidonrajaus. Se tarkoittaa, ettei hänen sairauksiaan paranneta, vain oireita, kuten kipua hoidetaan. Vanhemmat joutuivat myös tekemään raskaan päätöksen: paineluelvytyskiellon. Päätös aiheutti valtavan tunnevyöryn, joka oli sekoitus surua, vihaa ja epäuskoa.

– Lemmy oli tuolloin tosi kipeä, hänellä oli jokin infektio. Meille sanottiin, että Lemmy ei tule selviämään ja saattohoitomahdollisuuttakin väläyteltiin, äiti kertoo.

– Sitten Lemmy otti pienen aikalisän. Hän selvisi infektiosta ja pääsi taas kotiin oman perheensä luo. Se pikkujätkä oli uskomattoman pirteä ja hymyili koko ajan. Näin jälkeenpäin ajatellen, se oli Lemmyn merkki saapuvasta lähdöstä, isä juttelee.

Vanhemmat tiesivät sisimmissään, että poika elää jatkoajalla. Kukaan vain ei tiennyt, kuinka paljon päiviä olisi hänellä jäljellä.

Lapsen-menettaneet2Karjalainen20181020Ismolla on tatuoitu lemmyn syntymä- ja kuolinaika pohkeeseen.

Pienen ja vakavasti sairaan pojan kaksivuotissyntymäpäiviä juhlittiin toukokuussa. Kesä meni ja saapui syksy. 16. syyskuuta – sen päivän tapahtumat eivät haihdu koskaan Lemmyn vanhempien ajatuksista.

Kahden vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen Lemmy oli tuolloin osastohoidossa. Vanhemmat ajattelivat lähteä viettämään harvinaista vapaailtaa suosikkiyhtyeensä keikalle. Jo aamulla sairaalasta soitettiin, että poika on laitettu hengitystukilaitteeseen, mutta mitään hätää ei silti pitänyt olla.

– Hieman myöhemmin meille soitettiin uudestaan, että lääkäri haluaisi tavata. Kun pääsimme paikalle, Lemmyn tila oli romahtanut.

– Minulta kysyttiin, haluanko, että Lemmy siirretään tehohoitoon. Lemmy teki päätöksen puolestani, hän kuoli syliini, Ninni Laakkonen juttelee.

Kun vanhemmalla on oma kuollut lapsi sylissään, muu maailma häviää ympäriltä.

– Oli vain se hetki. Ja Lemmy.

Lapsen kuolemasta ei toivu koskaan. Suru vain muuttaa ajan myötä muotoaan. Kullakin on omat keinonsa surusta selviytymiseen. Laakkosille puhuminen on ollut keino käsitellä surua. Myös tunteista kirjoittamisen Ninni Laakkonen kokee tärkeäksi selviytymiskeinokseen. Lemmyn äiti pitää blogia, jonka tarkoituksena on toimia vertaistukena muille vanhemmille ja tuoda erityislasten ja näiden vanhempien ääntä kuuluville.

– Olen jakanut kokemuksia blogissani Terkuin Ninni. Olen miettinyt, että olenko ihan paska äiti, kun kerron kuolleen lapseni tarinan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on tärkeää tuoda enemmän näitä erityisiä lapsia ja heidän elämäänsä näkyvämmäksi. Jos yksikin erityslapsen äiti, saa sellaisen vision, että tästä saattaa selvitä, niin minun hommani on tehty.

Lemmyn kuoleman jälkeen perheen äiti aloitti sairaanhoitajaopinnot. Lisäksi hän työskentelee kolmivuotisen hankkeen kokemusasiantuntijana.

– Käyn puhumassa eri alojen ammattilaiselle siitä, kuinka kohdata sureva ihminen, Ninni Laakkonen kertoo.

Lemmyn kuolemasta on nyt hiukan yli vuosi. Se herättää vanhemmissa haikeita tunteita. Isälle on tatuoitu Lemmyn syntymä- ja kuolinaika pohkeeseen. Se muistuttaa ikuisesti pienen ja rakkaan pojan olemassaolosta ja menetyksestä.

– Me voimme ihan hyvin nyt. Meillä on tyttäriemme lisäksi seitsemän kuukauden ikäinen koiranpentu ja 13-vuotias sijaislapsi. Hyppäsimme vauva-arjesta teiniarkeen, Laakkoset nauravat.

– Pystyn puhumaan Lemmystä joskus nauraen ja joskus itkien. Välillä suru tiputtaa minut polvilleen, Lemmyn äiti paljastaa.

Lapsen-menettaneet1Karjalainen20181021

  • Kuuntele Iskelmä Rexiä verkossa
  • Kuuntele Radio City Joensuuta verkossa