Kun Kirsi Maksimainen, 53, tömähti maahan, hän tiesi, että nyt kävi pahasti – liukastuminen koulun pihalla oli viedä joensuulaiselta Maksimaiselta hengen

Oli helmikuinen talvipäivä. Pihamaan pinta kiilteli aura-auton jäljiltä pakkassäässä. Koulunkäynninohjaajana työskentelevä Kirsi Maksimainen pelasi oppilaiden kanssa liikuntatunnilla kirkonrottaa. Maksimainen päätti ottaa kunnon juoksupyrähdyksen ja pelastaa kaikki vangit kerralla.

Kaatuminen tapahtui eriskummallisella tavalla.

Maksimainen tunsi kieppuvansa ilmassa. Maahan ei tullut ensimmäisenä takapuoli vaan päälaki.

Nyt kävi pahasti, hän ajatteli lumella maatessaan.

Kuuden vuoden takaiset tapahtumat ovat Kirsi Maksimaisen mielessä selkeinä. Hän kertaa onnettomuuden kulkua kotonaan Joensuun Rantakylässä.

Maksimainen oli maahan pudottuaan tajuissaan ja ymmärsi, etteivät sormet liiku eivätkä jalat ota aivoilta käskyjä vastaan.

– Silloin tiesin, että taitaa olla aika paha paikka.

Hän sai huudettua lapsille, että nämä hakisivat aikuisen paikalle. Viisaasti kukaan ei yrittänyt liikuttaa loukkaantunutta, ja ambulanssi tuli koulun pihalle nopeasti.

Keskussairaalasta Maksimainen soitti omille, jo aikuisille lapsilleen itse. Äänensävyä oli vaikea pitää rauhallisena.

Röntgenkuvien ottamisen jälkeen hän kuuli hoitohenkilökunnan keskustelevan kyydin tilaamisesta Kuopion yliopistolliseen sairaalaan.

Onkohan tuo kyyti minulle, Maksimainen mietti.

Murtuma selkärangan toisessa nikamassa eli kiertonikamassa. Diagnoosin saamisen jälkeen hoitohenkilökunta siirsi potilaan ilmatiiviin patjan sisään ja edelleen ambulanssiin.

Kun leikkaus oli Kuopiossa ohi, neurokirurgi tuli Maksimaisen sängyn viereen.

– Hän sanoi, että katsotaan viimeisenä se Joensuussa otettu röntgenkuva, ettei järkytetä sinua liikaa. Oli karvan varassa, että sinne Kuopioon saakka selvisin.

Raajojen liikuntakyky alkoi palautua jo seuraavana päivänä leikkauksen jälkeen, mutta koordinaatio oli hukassa. Ruoat ja juomat roiskuivat rinnuksille. Liikkuminen oli alkuun kuin katkokävelyä. Maksimainen tapaili muutamia askelia ja painautui takaisin makuulle.

Liikuntakyky lähti harjoittelun myötä palautumaan. Maksimainen töpötteli kävelypöydän kanssa sairaalan käytävää ees ja taas.

Lääkäreille hänellä oli kaksi kysymystä: Kuinka pitkä on sairausloma ja saadaanko minut kuntoon?

– Lääkäri sivuutti sairausloma-asian kokonaan, mutta vakuutti, että kyllä me sinut kuntoon saadaan. Siitä tuli hirveän luottavainen mieli.

Kotiutuminen tapahtui jo viikon kuluttua operaatiosta. Kaulan ympärillä oli kauluri, joka esti pään liikkeen.

Kirsi Maksimaisen apuna oli vielä tuolloin kotona asuva kaksikymppinen tytär, joka opiskeli sairaanhoitajaksi.

Kaatuminen oli aiheuttanut myös pienimuotoisen selkäydinvaurion, mikä sai kotonaolijan varuilleen.

– Kuulin, että vamma voi oireilla myöhemmin enemmän tai vähemmän. Mietin, että onko tässä nyt vielä jännitettävä, halvaannunko vai en.

Mielessä jäytävän pelon syrjäytti sisältä nouseva tahdonvoima.

Kun tytär lähti omiin treeneihinsä kuntosalille, Kirsi Maksimainen päätti pakata salikassin ja lähteä mukaan.

Hän oli aikaisemmin tehnyt lihasvoimaharjoituksia aktiivisesti. Neurokirurgin Maksimainen muistaa vitsailleen, ettei painotankoa sentään kannata ottaa niskaan heti. Piti aloittaa varovasti ja pohjalta.

– Poljin vähän crosstrainerilla tai kuntopyörällä. Viisi minuuttia ja olin aivan poikki.

Tänä päivänä Kirsi Maksimainen voi sanoa, ettei tapaturma jättänyt juurikaan fyysisiä rajoitteita.

Fysioterapeutin ohjeiden tuella hän kuntouttaa etenkin niskan aluetta. Omatoimista harjoittelua on voinut tehdä terveen järjen sallimissa rajoissa – välillä rohkeasti omalla perstuntumalla, Maksimainen sanoo.

– On ollut kertoja, joina olen tiputtanut painot käsistä. Hetken päästä olen ottanut ne takaisin käteen ja jatkanut.

Tuttavien ihmetyksestä piittaamatta Maksimainen nousi melko pian myös pyörän satulaan. Nyt alla on uusi maastopyörä, ja pyöräily on yksi tulevan kesän ykkösharrastuksista. Luonto vetää puoleensa.

Viime kesänä Maksimainen patikoi tyttärensä kanssa Herajärven kierroksen 35 kilometrin mittaisen osuuden yhdessä päivässä. Uudet retket odottavat.

– On hirveän vähän asioita, joista ajattelen, etten voisi niitä tehdä. En tiedä, mikä olisi tilanne ilman fysioterapiaa ja säännöllistä liikuntaa.

Työn ja fyysisen menon vastapainona Maksimainen on huomannut tarvitsevansa myös hiljaisia hetkiä. Mieli tarvitsee enemmän rauhaa kuin ennen.

Selkärangassa on ruuvi, joka pitää nikaman paikoillaan. Kirsi Maksimainen tietää, että keho muistaa kokemansa, samoin mieli.

Kyyneleet alkoivat valua, kun kotiutumisesta oli kulunut jo jonkin aikaa. Maksimainen ymmärsi, miten lähellä pysyvä halvaantuminen, jopa elämän loppu oli ollut.

Kerran hiihtolenkillä tuli viaton pyllähdys. Kädet puutuivat, tuli säikähdys ja sitten hätäännys. Nytkö taas kävi pahasti?

Maksimainen suunnitteli asioita siltä varalta, että elämä kuitenkin loppuu. Listasi lapsia varten käyttäjätunnukset ja salasanat kaikkiin palveluihin, jotta asiat olisivat tarpeen tullen helposti löydettävissä.

– En sentään varannut hautapaikkaa enkä mennyt uurnan ostoon.

Puhuminen on auttanut traumaattisen tapahtuman käsittelyssä. Perheen ja läheisten merkitys on entisestään kasvanut.

– Ehkä vielä tarkemmin mietin, mihin aikaani käytän ja kenen kanssa sitä vietän.

Työpaikalleen Kontiolahden Kylmäojan kouluun Maksimainen palasi lähes kahdeksan kuukauden sairausloman jälkeen.

Puhe ei ole sananhelinää, kun Kirsi Maksimainen sanoo olevansa kiitollinen. Hän kokee, ettei voivotteluun ole ollut aihetta.

– Ajattelen niin päin, että herrajumala, miten kukaan voi olla näin onnekas.

Samaa mieltä oli Kuopion yliopistollisen sairaalan lääkäri, joka oli nähnyt kuvat ja potilaskertomuksen muttei vielä sängyssä makaavaa potilasta.

Siellä on yksi lottovoittaja, oli lääkäri sanonut.

Hän: Kirsi Maksimainen

53-vuotias. Asuu Joensuun Rantakylässä.

Perhe: Kolme lasta ja kolme lapsenlasta.

Työskentelee koulunkäynninohjaajana Kontiolahdella Kylmäojan koulussa.

Harrastaa kuntosalia, maastopyöräilyä, joogaa, avantouintia ja valokuvausta.

Erityisenä rakkautena luonto.

Tämä juttu on julkaistu alun perin Karjalaisessa 2.5.2021.