Tiistai, 21.1.2020 
Oona, Netta, Aune
Ulkomaat

Kolumni: Jumpuon-munkin rukous

Jouluun oli aikaa enää viikko, ja tarkkaan punnitut matkalaukut odottivat lähtöpäivää takaisin Suomeen olohuoneen lattialla. Pienet ja isot laukut olivat omissa pinoissaan kuin kaksi huutomerkkiä: oli aika jättää Kambodža.

Olin tottunut heräämään ennen auringonnousua, ja muiden vielä nukkuessa hämmensin murukahvia parvekkeella ensimmäisten punertavien valonsäteiden kanssa. Kolmas ja viimeinen kotimme huoneistohotellin kahdeksannessa kerroksessa oli eteläisen kaupungin sydämessä, ja kiinalaiset koristellut muovikuuset olivat tarjouksessa kuuluisalla Venäläisellä torilla kolmen korttelin päässä.

Viimeiset päivät olin kiertänyt hyvästelemässä tuttavia ja tänään, lasten lähdettyä kouluun, polkisin pyörällä suureen buddhalaisluostariin Phum Champuh Kaekiin. Se sijaitsi kaupungin ulkolaidalla, Tonlé Bassac -joen itäpuolella. Lyhyin reitti sinne oli ylittää joki ruuhkaista Preah Monivong- siltaa pitkin ja jatkaa jokea seuraavaa tietä alavirtaan.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Sillan jälkeen jatkoin kuitenkin suoraan rannasta alkavalle nelikaistaiselle kansalliselle valtatielle numero 1. Se puolestaan seurasi toista Phnom Penhin läpivirtaavaa jokea, Mekongia. Kaupunki oli laajentunut tälle kulmalle, mutta jokien väliin jäävää matalaa tasankoa riitti myös viljelyksille. Tosin sadekauden jälkeen vesi oli valloittanut useimmat pellot ja banaaniviljelmät.

Väistelin tien varrella matkustajia odottavia pakettiautoja. Monien takaovet olivat avoinna, ja näiden perään oli rakennettu telineitä, joissa oli tilaa ylimääräisille matkustajille tai vaikka torilta ostetuille sianporsaille. Mutta kovin pitkää vilkaisua ei kannattanut tehdä, sillä samalla kaistalla saattoi vastaan kaasutella moottoripyörä tai tuktuk. Olin kohta patsasalueella, jossa valettiin betonisia norsuja, buddhahahmoja ja kuningaskobraa esittäviä käärmeitä. Rautalankaverkosta muotoillut rungot saivat ohuita betonikerroksia katsellen valtatien vilinää mustin silmänapein. Sitten viiden kilometrin jälkeen edessä häämötti suuri risteysalue, josta kääntyisin oikealle.

Minulla oli kaksi syytä käydä luostarissa. Halusin lahjoittaa suurta koulua pitkään johtaneelle munkki Jumpuonille hänestä ottamani valokuvan, sekä seurata kamerani kanssa kokelaiden marssia ruokasaliin.

Saavuttuani luostarialueelle löysin Jumpuonin kotilokauppiaan kärryjen vierestä herkuttelemasta.

Kaivoin repustani valokuvan. Hän oli pienestä lahjastani niin ilahtunut, että kysyi voisiko hän rukoilla puolestani; olisiko minulla jotain sydämelläni.

Vastasin, että ainoa toiveeni on hyvin maallista laatua, joskin liittyy myös taivaaseen. Olen kohta lähdössä perheeni kanssa takaisin kotimaahani ja joulu Suomessa ei ole mitään ilman lunta. Päivät tähän aikaan vuodesta pohjoisella pallonpuoliskolla ovat hyvin lyhyet ja kylmät. Joskus on käynyt niin, että maisemaa valostava lumi onkin sulanut joulun aikaan pois.

Jumpuon, elämästään yli puolet luostarissa asuneena, hetken pohdittuaan vastasi ymmärtävänsä asian.

Nyt kun joulusta on kohta kaksi kuukautta, ja katselen hankien korkeutta ja ylväitä penkkoja katujen varsilla, mietin pitäisikö minun kirjoittaa Jumpuonille, ja kiittää häntä rukouksesta. Ja samalla muistuttaa, kuinka kevät täällä pohjoisessa on tärkeä aika pitenevine päivineen, jolloin aurinko alkaa taas lämmittää.

Kirjoittaja asui perheineen vuoden 2017 Kambodžassa.

Kiinnostuitko? Klikkaa ja kokeile Digi-Karjalaista 5€ 5 viikkoa
  • Kuuntele Iskelmä Rexiä verkossa
  • Kuuntele Radio City Joensuuta verkossa