Torstai, 20.9.2018 
Varpu, Vaula

Masokismia ja lehtiuudistuksia

Helsingin Sanomat on siirtymässä tabloidi-muotoon. Sama on jollakin aikataululla edessä luultavasti kaikilla Suomen sanomalehdillä. Eipähän siinä mitään, ei sillä muodolla ole niin väliä, kunhan sisältö pysyy tiukkana – tai tietysti ideaalitapauksessa tiukentuu entisestään. Helsingin Sanomien uudistusta odotan kuitenkin pienellä pelolla, sillä lehden Nyt-liitteen ulkoasumuutos meni metsään ja komeasti. Uusi Nyt on internet-ajan silppua, jossa erilaisten laatikoiden ja osioiden määrä korvaa niiden sisällön. Nettiä vastaan tapellaan sen omilla ehdoilla, ei printtimedian vahvuuksilla. On yöelämän kolumnistia ja katukulttuurin asiantuntijaa ja sitä sun tätä. Ei siitä kovin kauaa ole, kun Nytissä kerrottiin virallinen totuus esimerkiksi siitä, mitkä ovat viikon tärkeimmät levyuutuudet. Se, että jonkin bändin levy noteerattiin Nytissä, nosti myyntiä ja saattoi vaikuttaa esimerkiksi kauppojen päätökseen tilata kyseistä levyä valikoimiinsa. Samaa näkemyksellisyyttä lehdestä ei enää löydy, vaan kevyttä lätinöintiä jostain siististä ilmiöstä. Joensuulaista lukijaa ärsyttää myös korostunut helsinkikeskeisyys, vaikka siihen kai Helsingin Sanomien liitteellä onkin oikeus. Ärsyttää se silti. Oikeastaan vain kulttuuriaiheinen essee on ainoa uuden Nytin lukemisen arvoinen juttuformaatti. Siis jos unohdetaan viime perjantain (2.3.) rimanalitus, jossa mustasta yritettiin puhuttaa valkoista. Voi toki olla, että olen jo liian käpy ymmärtämään uutta Nyt-lehteä ja sen kaupunkilaisen coolia sisältöä. Perinteinen musiikkilehti Rumba uudistui sekin kolme numeroa sitten. Aluksi uudistus vaikutti onnistuneelta: pois silpusta kohti laajempia asiantuntija-artikkeleita ja selkeämpää taittoa. Uutta puhtia kesti noin kahden lehden verran, sitten muistin, miksi aikanaan lopetin Rumban tilaamisen. Se nurkkakuntaisuus, omahyväisyys ja itseriittoisuus. Ei sitä jaksa. Indiepätemistä ja oman egon paisuttelua. Esimerkiksi 50-vuotissynttäreitään viettävästä Riistettyjen Lasse Aaltosesta kertovassa jutussa alaotsikoidaan että: "...on Rumban aika kunnioittaa veteraania.". Sinällään täysin viaton lause, mutta särähtää korvaan. Aaltonen on varmaan haltioisssaan tästä harvinaislaatuisesta kunnianosoituksesta, jonka Rumba hänelle armollisuudessaan suo. Ehkä luen puolikasta lausetta kuin piru raamattua, mutta tämänkaltainen asenne välittyy tasaisin väliajoin Rumbaa lukiessa. Suomi on aivan liian pieni maa siihen, että musiikkitoimittajat olisivat rockmuusikoiden kaltaisia tähtiä, kuten angloamerikkalaisessa musamediassa on sen huippuvuosina päässyt käymään. Mutta. Uudistuksista ja kiukustani huolimatta luen kuitenkin molempien lehtien jokaisen uuden numeron. Mikä minussa on vikana? Olenko masokisti? Kaipa lehdille kiukkuaminen käy harrastuksesta siinä, missä muukin mielensäpahoittaminen.

Nainen tarvitsee kukkia aika ajoin

Jouluruusuni lopettivat kukinnan jo aikaa sitten, ja orkideakin suuttui vissiin sähköpatterin paahteesta ja tiputti kaikki kukkansa. Viherkasveillakaan ei mene vahvasti, mutta onneksi kevätaurinko jo pilkahtelee ja luo toivoa niiden selviämisestä. Kukaton talo on puutarhaihmisen silmiin jotenkin niin eloton ja himmeä, ettei sitä ainakaan näin keväällä kestä, kun pihakuume alkaa nousta. Niinpä taivuin lauantaina automarketin edukkaiden tulppaanien edessä, ja nappasin kärryyn pari puskaa. Johan tuota viivytystaistelua oli pari viikkoa menestyksekkäästi käytykin. Valkkasin valikoimista kermaan taittavan valkoiset, kerratut tulppaanit. Tarjolla olisi ollut muitakin värejä muttei kerrattuja kukkia. Kun sunnuntaiaamuna kurkkasin kirjastoon, yllätyin iloisesti. Venkulanoloiset kukkavarret olivat jämäköityneet vedessä yön aikana ja kukat alkaneet aueta kauniisti. Ihania kukkia! Kyllä nainen näköjään tarvitsee kukkia aika ajoin - tai ainakin minä, sillä tulen niistä niin hyvälle tuulelle. Juhlat-liitteeseemme, joka ilmestyi paperilehden välissä karkauspäivänä, tein juttua kukka-asetelmista ja -kimpuista. Kukkakauppaan mennessäni huomasin portailla korin täynnä aidonoloisia ruusuja. Hämärtyvässä illassa lyhdyn vieressä ne näyttivät todella kauniilta ja kutsuvilta, joten nappasin niistä kuvan vinkiksi itselleni. Hämmästyksekseni ne olivat ihan oikeita ruusuja. Kaupan floristin mukaan ruusut, tulppaanit ja neilikat toimivat hyvin pakkasessa ulkoasetelmissa. Kukat säilyvät hyvinä niin kauan kuin sää on muutaman asteen pakkasella. Tiesin kyllä, että tulppaaneja käytetään paljon jään kanssa, mutta puhtaina astelemina kukat ulkona olivat minulle uutta. Seuraavalla kerralla väännän keskitalven juhliin vaikka kranssin elävistä kukista. Nyt sellainen herkistely on jo vähän myöhäistä, kun aurinko saa räystäätkin tiputtamaan vettä. Se ei silti haittaa, pääseehän kohta möyrimään taas multaa! Sitä ennen voi mieltään piristää leikkokukilla.

Kuvagalleriassa lähikuvaa ihanista tulppaaneistani, kukkakaupan portailla olleista, jäätyneistä ruusuista sekä itselleni neulomista, varsimuunnoksella tehdyistä Lovikka-lapasistani, joista bloggasin jo aiemmin.

Robin jyrää Englannissa, toinen Kuhasalossa

Robinit ovat kovassa vedossa, eikä tässä nyt puhuta mistään laulajista. Robin van Persie upotti lauantaina Liverpoolin tämän kotikentällä kahdella maalillaan, joista varsinkin lisäajalla syntynyt voittomaali oli todella upea. Pakko mainita jalkapallosta vielä sen verran, että koko Liverpoolin joukkue on tehnyt tällä kaudella valioliigassa 30 maalia. Muuan Robin van Persie on iskenyt niitä Arsenalille yksin 25. Ja muuan van Persieltä nimensä saanut kani voi täällä Joensuussa kuuleman mukaan oikein hyvin. Mikäs siinä on Robin-kanin Cesc-kissan kanssa ollessa. Täytyy joskus esitellä nuo pienet karvanaamat vähän isommalle Samu-koiralle. Joensuussa on nähty alkuvuoden aikana toinenkin Robin, joka esiintyy oheisessa kuvassa. Kyseessä on Kuhasalossa sijaitsevalla linturuokinnalla ainakin vuodenvaihteesta asti viipynyt punarinta, jonka englanninkielinen lajinimi on Robin. Tämäkin Robin on selvinnyt talvesta ruokinnan turvin erinomaisesti, ja esimerkiksi lauantaina iltapäivällä se vaikutti hyvin pirteältä pikkulinnulta. Yksittäisiä punarintoja talvehtii harvoin näilläkin leveysasteilla. Suunnilleen kuukauden kuluttua lukuisat lajitoverit alkavat palata muuttomatkaltaan Suomeen, ja sittenhän niitä riittää. Punarinta on yksi yleisimmistä ja runsaslukuisimmista lintulajeistamme, jonka paitsi näkee myös kuulee usein. Helskyvää, sointuvaa laulua kuulee silloin joka puolella. Eläköön kaikki Robinit!  

Lapasen viemää

Sain aloitettua Lovikka-lapasten neulomisen puoliskolleni ennen kuin influessa kaatoi minut kokonaan petiin. Toivuttuani viimeistelin ne, ja eilen aloitin Satuhäiden lomassa jo toisen lapasen väkräämisen itselleni. Voisi sanoa, että olen lapasen viemä koko emäntä, sillä kerrankin noudatin tarkasti ohjeita, ja lopputuloksestakin tuli hyvä, kun heti älysin valikoida puikot oman käsialan mukaan. Mies sai perusharmaat tumput Isoveljestä, jota ostin Tumppurekasta, ja minun lapaset puolestaan syntyvät vihreästä Purosta, jota vahvistan valkoisella Seitsemällä veljekselle, jota puolestaan jäi joulupallokokeiluistani. Lisäksi kotona odottaa rekan lehdistökassissa olleet mustanruskeat Huopaset. Ehkä teen niistäkin lapaset, nyt kun olen vauhtiin päässyt. Sairaana maatessani katsoin välillä päiväsaikaan televisiota, ja bongasin taas kohtuuhyvän ohjelman, brittiläisen Luksusmuotia kaikille. Kyseessä on muuttumisleikkityyppinen ohjelma, jonka jokaisessa jaksossa muotiguru Gok opastaa naisia pukeutumaan vartalolleen sopivalla tavalla. Opastuksen ohessa Gok kokoaa perusvaatekaupoista neljä asua, jotka kilpailevat catwalkilla designluomuksia käyttävän stylistin asuja vastaan. Ohjelma saa minulta lisätähtiä toisen stylistin koirista, ne ovat nimittäin maailman ihanimpia mopseja! Televisio-ohjelmista suosikkini Satuhäät sen sijaan hämmentää mieltäni kovasti. Miksi ihmeessä nuoret ihmiset kiroilevat niin paljon televisiossa? Ja miksi kaikki ryyppäämiset oksenteluineen ja sängyssä olemiset on myös avattava katsojille? Myönnän, että huutelen välillä realismia kehiin, mutta kyllä häissä ja hääohjelmissa pitää olla myös utuista romantiikkaa ja sadun hohtoa. Jos draamaa ei muuten ole, onko se luotava typerällä käytöksellä? Minusta ei.

Kanako muka kasvis?

Katsoin viikonloppuna digiboksin uumenista viime viikon Top Chef -jakson, jossa kilpailijat saivat tehtäväkseen valmistaa kasvisruokaa. Jälleen kerran kärkikahinoissa oli mukana ylimielinen, mutta taitava Jouni. Hän oli purkanut osiinsa aasialaisen misokeiton ja ryydittänyt sen lantulla. Annoksen kruunasi 60 asteiseksi kypsytetty kananmuna. Jounin herkullisen näköinen annos oli päivän toiseksi paras.

Siis mitä? Tehtävänantona oli kokata kasvisruokaa. Mistä lähtien kananmuna on ollut kasvis? Kukaan tuomareista ei puuttunut asiaan, ja koko jakson ajan kaikki muistivat toitottaa, miten ruuanlaitto pelkistä kasviksista on niin vaikeaa, niin vaikeaa.

Jatka lukemista

Urpiaisia, tundraurpiaisia ja muita kevään tuojia

Kevään etenemisen huomaa linnuista jo hyvissä ajoin ennen kuin niiden varsinainen muutto käynnistyy. Vielä menee tovi ennen kuin ensimmäiset mustavarikset, pulmuset, töyhtöhyypät, telkät, isokoskelot ja muut kevään airueet saapuvat näille leveysasteille. Mainittuja lajeja voi pitää varsinaisina muuttolintuina. On kuitenkin koko joukko lintulajeja, joita ei varsinaisesti lasketa muuttolinnuiksi, mutta ei niitä oikein paikkalinnuiksikaan voi kutsua. Tällaisia ovat esimerkiksi vihervarpuset ja käpylinnut. Viimeksi mainittuja pidetään vaelluslintuina, jotka lähes loistivat poissaolollaan Pohjois-Karjalassa tänä talvena. Aivan viime päivinä taivaalta on kuulunut yhä useammin käpylintujen ääniä, kun yksittäiset linnut tai pienet parvet tekevät matkaansa pesimäseuduilleen. Jotkut onnekkaat ovat päässeet kuulemaan jo niiden lauluakin. Vihervarpusia talvehti pieni parvi Noljakassa, mutta muuten niitä ei ole juuri näkynyt tai kuulunut. Pian kuitenkin näkyy ja kuuluu: vihervarpunen on hyvin yleinen laji täällä kesäaikaan, ja pian ne taas tänne saapuvat sankoin joukoin. Muuttolintu tai ei, vihervarpuset tuovat omalta osaltaan kevättä maakuntaan. Joinakin talvina Pohjois-Karjalassa on urpiaisia paljonkin, useimpina ei juuri ollenkaan. Päättyvä talvi kuuluu viimeksi mainittuihin: urpiaisia on ollut todella vähän, mutta kohta niitäkin nähdään ja kuullaan vihervarpusten tavoin runsain määrin. Urpiaistakaan ei pidetä varsinaisesti muutto-, vaan vaelluslintuna. Urpiainen on pohjoinen laji, jonka yksilöitä pesii jonkin verran myös Pohjois-Karjalassa lähinnä soiden reunamien kitukasvuisissa koivikoissa. Tundraurpiainen puolestaan on urpiaisen läheinen serkku, ja jälkimmäistä selvästi vähälukuisempi sekä vieläkin pohjoisempi ja koillisempi laji. Jos ruokailevia urpiaisparvia katsoo kiikareilla tarkkaan, voi joukosta löytää tundraurpiaisia. Oheisessa kuvassa yllä on urpiainen ja sen alla tundraurpiainen. Tundraurpiainen on urpiaista valkoisempi. Sen kyljissä ei ole usein lainkaan tummia viiruja, ja sen sekä ylä- että alaperä ovat puhtaanvalkoiset. Tundraurpiaisen nokka on pienempi kuin urpiaisen.

Koskikarat muuttavat kohta pohjoiseen

Kevät on aivan ovella, ainakin alkukevät ja ainakin Etelä-Suomessa. Maanantaina aamupäivällä kello 9.40 nähtiin Hangon lintuasemalla kevään ensimmäiset haahkat, kun kolmen koiraan ja kahden naaraan muuttoparvi osui havainnoitsijan kiikareihin. Lämpötila nousi esimerkiksi Salossa pariinkin plusasteeseen, ja aurinko paistoi. Mutta koska kevät keikkuen tulevi, niin lunta on etelässä saatu sen jälkeen lapioida urakalla. Ensi viikon torstaina on kuitenkin jo maaliskuu... Ensimmäinen todellinen kevätmuuttohavainto on tehty jo Pohjois-Karjalassakin. Viime lauantaina, joka oli täällä vuoden tähän asti kaunein päivä (auringonpaistetta, lähes tyyntä, pakkasta 10 astetta), nähtiin Kontiolahden Pitkärannan lintutornista muuttava maakotka. Muuten kevään merkkejä lähinnä kuulee. Viherpeipot laulavat jo innokkaasti, samoin tekevät talitiaiset, varpuset ja monet muutkin täällä talvehtineet pikkulinnut. Tikatkin alkavat rummuttaa. Sulien purojen äärellä voi aurinkoisina päivinä kuulla koskikaran hentoa ja hyvin kaunista kevätlaulua. Koskikarat ovat täällä eteläisillä talvehtimispaikoillaan, kunnes ne kohtapuoliin lähtevät kevätmuutolle kohti tunturipuroja. Suurin osa karoista jättää maakunnan maaliskuun aikana, ja viimeiset poistuvat huhtikuun alkupuolella. Kevät on alkanut ottaa mittaa talvesta, mutta vääntö on tiukka ja kestää vielä pitkään.  

Rasittavinta teatteria koskaan

Kävin viime viikonloppuna moikkaamassa tuttuja Jyväskylässä ja ilokseni huomasin, että Jyväskylän kaupunginteatterissa pyörii Voittamattomat-näytelmä, jonka yhden osan on kirjoittanut Jussi Moila ja ohjannut Sini Pesonen. Moila on joensuulaislähtöinen ja kovassa nosteessa oleva teatteriammattilainen, jonka kanssa kärvistelin läpi teinivuosien Karsikon yläasteella ja Niinivaaran lukiossa. Eli teatteriin oli mentävä katsomaan, mitä Jussi tällä kertaa on mennyt tekemään. Hänen ja Sinin avausosa kolmesta itsenäisestä osasta koostuvaan näytelmään oli taattua laatua. Girls Just Wanna Have Fun on hämmentävä sekoitus vakavuutta ja karnevalismia, väkivaltaa ja seksiä, alhaista ja ylhäistä. Vimmaa ja kohkaamista, mutta ajatuksella. Vakavat aiheet, kuten seksuaalinen valta ja roolit, väkivalta sekä taitedemaailma ja julkkismania saivat kaikki rienaavan, mutta oivaltavan käsittelyn. Vielä kun roolitus olisi ollut raikkaampi, eikä laitosteatterimainen, olisi lopputulos ollut vieläkin vaikuttavampi. Näytelmän toisessa osassa mediapersoona ja ternimaitomiljonääri Petteri Jussila nousee haudastaan pitämään yleisölle motivaatioluennon. Ternimaitokeisari-näytelmän on ohjannut ja kirjoittanut Sakari Hokkanen. Hänen näkemyksensä Jussilasta on kaksijakoinen: toisaalta hän antaa arvoa ja inhimillisyyttä lipevälle, mutta innostavalle helppoheikille, toisaalta taas pyrkii hänen kauttaan kritisoimaan erinäisiä piirteitä ja ajatusmalleja ajassamme. Ongelmana on vain se, että väliin ei oikein tiedä kuka kritisoi ja ketä. Satiirin terä ei ole tarpeeksi terävä eikä oivaltava. Myös tympeät vinosilmävitsit kiusannuttivat. Jos niiden piikki osoitti Jussilan hahmoa, se ei välittynyt. Myös ohjaus on hieman ontuvaa, vaikka yksittäiset kohtaukset monologissa toimivatkin pääosin hyvin. Jos 45 minuutin mittaisessa näytelmässä, jossa koko ajan seurataan kelloa ja ajankulkua ja odotetaan viikatemiehen vääjämätöntä paluuta, on saatu ängettyä useita lauluja, häviää jännite ja suuhun jää pienoinen täyteohjelman maku. Ainoassa roolissa ollut Hannu Lintukoski vetää todella kovan ja fyysisen suorituksen maanisena ja täysin itsekritiikittömänä Jussilana. Pisteet siitä. Sitten koittikin väliaika ja konjakit. Ja sitten putosi pommi. Näytelmän kolmannen osan nimeltään Tyhjyys on kirjoittanut ja ohjannut mielenkiintoinen tuttavuus, Juhana von Bagh.Valitettavasti jälki on tällä kertaa karmivaa. Tyhjyys alkaa Hupu Ankan ylioppilasjuhlista, joihin osallistuu iso osa Ankkalinnan väkeä. Asetelmassa verrataan sarjakuvan perhestereotypioita perheiden ja sukujen tyyppeihin. Ihan oivaltava huomio: joka suvusta löytyvät ne omat hannuhanhensa, hessuhoponsa ja karhukoplalaisensa. Toteutus ei vain toimi yhtään ja ajatus ei laajene yleispäteväksi. Lava täyttyy rasittavasta meuhkaamisesta ja ulinasta ja hälinästä. Jälki on Beckett-viittauksista huolimatta kuin heikossa kesäteatterissa. Ylivetäminen on todella vaarallinen tyylikeino ja ei tällä kertaa toimi ollenkaan.

Näytelmän toinen vaihe, jossa Hupu on muuttanut kotoa pois ja jättänyt Akun ja Iineksen rutiineihinsa, on puolestaan mediataiteen väärinkäytön oppikirjaesimerkki. Seitinohut sisältö kuorrutetaan videolla ja äänimaisemalla, jotka eivät palvele kokonaisuutta. Aluksi aamupalapöydän rutiinien toisteisuus vaikutti hyvältä lähtökohdalta, mutta sen ympärille ei ole onnistuttu rakentamaan mitään. Eroahdistus, tyhjä pesä, uusi elämä, vanhempien huoli, elämän kiertokulku, loppuva nuoruus ja alkava itsenäisyys, isonkirkon vaarat ja mahdollisuudet. Kaikki isoja teemoja, joista ei synny mitään. Ei mitään. Muoto ajaa täysin sisällön yli ja valitettavasti muotokaan ei pysy kasassa. Lopun videokuvat kuihtuvasta tomaatista, sortuvasta talosta ja kevätsateen synnyttämistä versoista menivät jo huumorin puolelle. Sanalla sanoen näytelmä oli rasittava.

Jatka lukemista

Upea, gomia, fiini lapintiainen!

Bongareiden talvinen hiljaiselo tuntuu vain jatkuvan. Paimion potentiaalinen mäntysirkku on talven ainoa tosikova, muutoin Bongariliiton Lintutiedotukseen ilmaantuu harvakseltaan hälyjä ja päivityksiä pähkinänakkeleista, pikku-uikuista, hiiripöllöistä sun muista pikkukivoista lajeista. Hoh-hoijaa. Kangasalta näyttävät löytäneen ruokinnalla käyvän lapintiaisen. Hip-heijaa, vihdoinkin bongattavaa eteläsuomalaisille! Lapintiaista onkin bongattu ja linnusta tiedotettu kiitettävän aktiivisesti. Varmaan kohta joku taas tekstaa päivityksen: ”edelleen paikalla”. Eikä mennyt kauan, kun jo yhdessä viestissä lapintiaisella piti mässäillä linnun olevan paikalla ”todella upeasti”. Seuraavana päivänä tintti oli yhden viestin mukaan ”ed p ruokinnalla hienosti näkyvillä”. Puolentoista tunnin kuluttua lapintiaisen ilmoitettiin näkyvän ”fiinisti ruokinnalla ja kuusenoksilla”. Porilaisia Kangasalan lapintiainen ei ole tainnut kiinnostaa, kun yhdessäkään viestissä linnun ei (vielä) ole kerrottu olleen ”gomiasti ruokinnalla”. Tunteet kuuluvat lintuharrastukseen voimakkaasti. Usein linnun löytäjä tai sitä bongaava ilmoittaa koko bongarikansalle olevansa Kainuun eliksestä tai Enon pinnasta ”nauttiva”. Kukahan tuo viimeksi mainittu pösilökin lie? Vaan auta armias, kun bongaus epäonnistuu, ajo-ohjeet ovat epäselvät tai nopeimmat pelottavat linnun karkuun. Siinä vasta tunteillaankin, tulta ja tappuraa ei säästellä. Kuvan lapintiainen on ruokaillut tämän talven Enon Uramon syrjäseudulla sijaitsevalla linturuokinnalla. Lintutiedotukseen sitä ei ole viitsinyt kukaan ilmoittaa, miksi ihmeessä olisi? Lapintiaisia on talvehtinut tänä talvena Pohjois-Karjalassa ainakin kolme: Uramon linnun lisäksi yksilöt Pyhäselän Pärnässä ja Outokummun Lukanvaarassa. Meillähän noita riittää, ja on ne täälläkin kommeita ja uppeita. Vaikkei niistä niin mahotonta mekkalloo pietäkään.

 

Kauluri kaulaan ja menoksi!

Tumppurekan innoittama kaivoin kutimet taas esille. Lupasin miehelle lapaset, mutta hän tilaisi samalla kaulurin - ei kaulahuivia - joten kävin työstämään sitä ensimmäiseksi. Tutkailin netistä erilaisia ohjeita muun muassa Drops Designilta, mutta päädyin jälleen omaan versioon, joka syntyy siinä tehdessä. Tästä minulle ominaisesta syytä kaikki ei mennyt taas ihan putkeen, mutta siitä viis. Tulipahan valmiista työstä sileämpi, kun käsiala ehti taas tasoittua! Joulupallotragedian viisastamana tällä kertaa tutkailin huolella lankakerien puikkosuositukset ja neuletiheydet. Päädyin käyttämään Novitan Mamboa, jota oli jäänyt jostakin projektista kolme kerää jemmaan. Paksusta langasta on nopea neuloa, ja koin, että siitä tulee tarpeeksi miehekäs - ei mitään piperrystä. Mahtavaa on sekin, että langassa on 70 prosenttia villaa ja se kestää konepesun. Kävin urakkaan kasin puikoilla ja tein varalta 60 silmukkaa (ohjeen mukaan 11 silmukkaa tekee leveyteen 10 senttiä). Tein kaksi oikein, kaksi nurin - joustinneuletta noin 35–40 senttiä ja sen jälkeen jaoin silmukat kahtia (30 eteen ja 30 taakse) ja jatkoin suoraan eteen noin 20 senttimetrin pituisen lapun ja sitten neuloin takaosan. Ompelin valmiin työn vain puoliksi kiinni joustinneuleosastaan (kuva työstä galleriassa). Näin sain kauluriin sen etuosaan taittuvan osan, joka mielestäni oli hyvä ratkaisu. Se näytti hyvältä myös miehen päällä, mutta kauluri itsessään oli liian iso käyttötarkoitukseensa. Itselläni tuubihuiveja on jo läjä, joten eikun purkamaan. Versiossa kaksi vaihdoin puikot seiskoihin, ja silmukoita tein vain 56, jotta kaulurista tulisi napakampi. Mies pitää kauluria takin ja hupparin kanssa, joten tein sen sitten ihan perinteisellä mallilla: noin 20 senttimetriä joustinneuletta, eteen 17 senttiä sileää neuletta ja taakse noin 10 senttiä, ettei kauluri jää ihan rutulle hupun kanssa. Kauluri syntyi yhdessä illassa televisiota katsoessa. Se voisi olla ehkä vielä napakampi ainakin kaksinkerroin käännettynä, mutta toisaalta liian tiukkakaan ei ole kiva. Nyt työn alla on ne lupailemani Lovikka-lapaset. Mies saa ensimmäiset ja sitten jos jaksan, neulon uudet tumput itsellenikin. Taisi tarttua neuloosi sieltä rekasta :)