Keskiviikko, 21.11.2018 
Hilma

Kanako muka kasvis?

Katsoin viikonloppuna digiboksin uumenista viime viikon Top Chef -jakson, jossa kilpailijat saivat tehtäväkseen valmistaa kasvisruokaa. Jälleen kerran kärkikahinoissa oli mukana ylimielinen, mutta taitava Jouni. Hän oli purkanut osiinsa aasialaisen misokeiton ja ryydittänyt sen lantulla. Annoksen kruunasi 60 asteiseksi kypsytetty kananmuna. Jounin herkullisen näköinen annos oli päivän toiseksi paras.

Siis mitä? Tehtävänantona oli kokata kasvisruokaa. Mistä lähtien kananmuna on ollut kasvis? Kukaan tuomareista ei puuttunut asiaan, ja koko jakson ajan kaikki muistivat toitottaa, miten ruuanlaitto pelkistä kasviksista on niin vaikeaa, niin vaikeaa.

Jatka lukemista

Urpiaisia, tundraurpiaisia ja muita kevään tuojia

Kevään etenemisen huomaa linnuista jo hyvissä ajoin ennen kuin niiden varsinainen muutto käynnistyy. Vielä menee tovi ennen kuin ensimmäiset mustavarikset, pulmuset, töyhtöhyypät, telkät, isokoskelot ja muut kevään airueet saapuvat näille leveysasteille. Mainittuja lajeja voi pitää varsinaisina muuttolintuina. On kuitenkin koko joukko lintulajeja, joita ei varsinaisesti lasketa muuttolinnuiksi, mutta ei niitä oikein paikkalinnuiksikaan voi kutsua. Tällaisia ovat esimerkiksi vihervarpuset ja käpylinnut. Viimeksi mainittuja pidetään vaelluslintuina, jotka lähes loistivat poissaolollaan Pohjois-Karjalassa tänä talvena. Aivan viime päivinä taivaalta on kuulunut yhä useammin käpylintujen ääniä, kun yksittäiset linnut tai pienet parvet tekevät matkaansa pesimäseuduilleen. Jotkut onnekkaat ovat päässeet kuulemaan jo niiden lauluakin. Vihervarpusia talvehti pieni parvi Noljakassa, mutta muuten niitä ei ole juuri näkynyt tai kuulunut. Pian kuitenkin näkyy ja kuuluu: vihervarpunen on hyvin yleinen laji täällä kesäaikaan, ja pian ne taas tänne saapuvat sankoin joukoin. Muuttolintu tai ei, vihervarpuset tuovat omalta osaltaan kevättä maakuntaan. Joinakin talvina Pohjois-Karjalassa on urpiaisia paljonkin, useimpina ei juuri ollenkaan. Päättyvä talvi kuuluu viimeksi mainittuihin: urpiaisia on ollut todella vähän, mutta kohta niitäkin nähdään ja kuullaan vihervarpusten tavoin runsain määrin. Urpiaistakaan ei pidetä varsinaisesti muutto-, vaan vaelluslintuna. Urpiainen on pohjoinen laji, jonka yksilöitä pesii jonkin verran myös Pohjois-Karjalassa lähinnä soiden reunamien kitukasvuisissa koivikoissa. Tundraurpiainen puolestaan on urpiaisen läheinen serkku, ja jälkimmäistä selvästi vähälukuisempi sekä vieläkin pohjoisempi ja koillisempi laji. Jos ruokailevia urpiaisparvia katsoo kiikareilla tarkkaan, voi joukosta löytää tundraurpiaisia. Oheisessa kuvassa yllä on urpiainen ja sen alla tundraurpiainen. Tundraurpiainen on urpiaista valkoisempi. Sen kyljissä ei ole usein lainkaan tummia viiruja, ja sen sekä ylä- että alaperä ovat puhtaanvalkoiset. Tundraurpiaisen nokka on pienempi kuin urpiaisen.

Koskikarat muuttavat kohta pohjoiseen

Kevät on aivan ovella, ainakin alkukevät ja ainakin Etelä-Suomessa. Maanantaina aamupäivällä kello 9.40 nähtiin Hangon lintuasemalla kevään ensimmäiset haahkat, kun kolmen koiraan ja kahden naaraan muuttoparvi osui havainnoitsijan kiikareihin. Lämpötila nousi esimerkiksi Salossa pariinkin plusasteeseen, ja aurinko paistoi. Mutta koska kevät keikkuen tulevi, niin lunta on etelässä saatu sen jälkeen lapioida urakalla. Ensi viikon torstaina on kuitenkin jo maaliskuu... Ensimmäinen todellinen kevätmuuttohavainto on tehty jo Pohjois-Karjalassakin. Viime lauantaina, joka oli täällä vuoden tähän asti kaunein päivä (auringonpaistetta, lähes tyyntä, pakkasta 10 astetta), nähtiin Kontiolahden Pitkärannan lintutornista muuttava maakotka. Muuten kevään merkkejä lähinnä kuulee. Viherpeipot laulavat jo innokkaasti, samoin tekevät talitiaiset, varpuset ja monet muutkin täällä talvehtineet pikkulinnut. Tikatkin alkavat rummuttaa. Sulien purojen äärellä voi aurinkoisina päivinä kuulla koskikaran hentoa ja hyvin kaunista kevätlaulua. Koskikarat ovat täällä eteläisillä talvehtimispaikoillaan, kunnes ne kohtapuoliin lähtevät kevätmuutolle kohti tunturipuroja. Suurin osa karoista jättää maakunnan maaliskuun aikana, ja viimeiset poistuvat huhtikuun alkupuolella. Kevät on alkanut ottaa mittaa talvesta, mutta vääntö on tiukka ja kestää vielä pitkään.  

Rasittavinta teatteria koskaan

Kävin viime viikonloppuna moikkaamassa tuttuja Jyväskylässä ja ilokseni huomasin, että Jyväskylän kaupunginteatterissa pyörii Voittamattomat-näytelmä, jonka yhden osan on kirjoittanut Jussi Moila ja ohjannut Sini Pesonen. Moila on joensuulaislähtöinen ja kovassa nosteessa oleva teatteriammattilainen, jonka kanssa kärvistelin läpi teinivuosien Karsikon yläasteella ja Niinivaaran lukiossa. Eli teatteriin oli mentävä katsomaan, mitä Jussi tällä kertaa on mennyt tekemään. Hänen ja Sinin avausosa kolmesta itsenäisestä osasta koostuvaan näytelmään oli taattua laatua. Girls Just Wanna Have Fun on hämmentävä sekoitus vakavuutta ja karnevalismia, väkivaltaa ja seksiä, alhaista ja ylhäistä. Vimmaa ja kohkaamista, mutta ajatuksella. Vakavat aiheet, kuten seksuaalinen valta ja roolit, väkivalta sekä taitedemaailma ja julkkismania saivat kaikki rienaavan, mutta oivaltavan käsittelyn. Vielä kun roolitus olisi ollut raikkaampi, eikä laitosteatterimainen, olisi lopputulos ollut vieläkin vaikuttavampi. Näytelmän toisessa osassa mediapersoona ja ternimaitomiljonääri Petteri Jussila nousee haudastaan pitämään yleisölle motivaatioluennon. Ternimaitokeisari-näytelmän on ohjannut ja kirjoittanut Sakari Hokkanen. Hänen näkemyksensä Jussilasta on kaksijakoinen: toisaalta hän antaa arvoa ja inhimillisyyttä lipevälle, mutta innostavalle helppoheikille, toisaalta taas pyrkii hänen kauttaan kritisoimaan erinäisiä piirteitä ja ajatusmalleja ajassamme. Ongelmana on vain se, että väliin ei oikein tiedä kuka kritisoi ja ketä. Satiirin terä ei ole tarpeeksi terävä eikä oivaltava. Myös tympeät vinosilmävitsit kiusannuttivat. Jos niiden piikki osoitti Jussilan hahmoa, se ei välittynyt. Myös ohjaus on hieman ontuvaa, vaikka yksittäiset kohtaukset monologissa toimivatkin pääosin hyvin. Jos 45 minuutin mittaisessa näytelmässä, jossa koko ajan seurataan kelloa ja ajankulkua ja odotetaan viikatemiehen vääjämätöntä paluuta, on saatu ängettyä useita lauluja, häviää jännite ja suuhun jää pienoinen täyteohjelman maku. Ainoassa roolissa ollut Hannu Lintukoski vetää todella kovan ja fyysisen suorituksen maanisena ja täysin itsekritiikittömänä Jussilana. Pisteet siitä. Sitten koittikin väliaika ja konjakit. Ja sitten putosi pommi. Näytelmän kolmannen osan nimeltään Tyhjyys on kirjoittanut ja ohjannut mielenkiintoinen tuttavuus, Juhana von Bagh.Valitettavasti jälki on tällä kertaa karmivaa. Tyhjyys alkaa Hupu Ankan ylioppilasjuhlista, joihin osallistuu iso osa Ankkalinnan väkeä. Asetelmassa verrataan sarjakuvan perhestereotypioita perheiden ja sukujen tyyppeihin. Ihan oivaltava huomio: joka suvusta löytyvät ne omat hannuhanhensa, hessuhoponsa ja karhukoplalaisensa. Toteutus ei vain toimi yhtään ja ajatus ei laajene yleispäteväksi. Lava täyttyy rasittavasta meuhkaamisesta ja ulinasta ja hälinästä. Jälki on Beckett-viittauksista huolimatta kuin heikossa kesäteatterissa. Ylivetäminen on todella vaarallinen tyylikeino ja ei tällä kertaa toimi ollenkaan.

Näytelmän toinen vaihe, jossa Hupu on muuttanut kotoa pois ja jättänyt Akun ja Iineksen rutiineihinsa, on puolestaan mediataiteen väärinkäytön oppikirjaesimerkki. Seitinohut sisältö kuorrutetaan videolla ja äänimaisemalla, jotka eivät palvele kokonaisuutta. Aluksi aamupalapöydän rutiinien toisteisuus vaikutti hyvältä lähtökohdalta, mutta sen ympärille ei ole onnistuttu rakentamaan mitään. Eroahdistus, tyhjä pesä, uusi elämä, vanhempien huoli, elämän kiertokulku, loppuva nuoruus ja alkava itsenäisyys, isonkirkon vaarat ja mahdollisuudet. Kaikki isoja teemoja, joista ei synny mitään. Ei mitään. Muoto ajaa täysin sisällön yli ja valitettavasti muotokaan ei pysy kasassa. Lopun videokuvat kuihtuvasta tomaatista, sortuvasta talosta ja kevätsateen synnyttämistä versoista menivät jo huumorin puolelle. Sanalla sanoen näytelmä oli rasittava.

Jatka lukemista

Upea, gomia, fiini lapintiainen!

Bongareiden talvinen hiljaiselo tuntuu vain jatkuvan. Paimion potentiaalinen mäntysirkku on talven ainoa tosikova, muutoin Bongariliiton Lintutiedotukseen ilmaantuu harvakseltaan hälyjä ja päivityksiä pähkinänakkeleista, pikku-uikuista, hiiripöllöistä sun muista pikkukivoista lajeista. Hoh-hoijaa. Kangasalta näyttävät löytäneen ruokinnalla käyvän lapintiaisen. Hip-heijaa, vihdoinkin bongattavaa eteläsuomalaisille! Lapintiaista onkin bongattu ja linnusta tiedotettu kiitettävän aktiivisesti. Varmaan kohta joku taas tekstaa päivityksen: ”edelleen paikalla”. Eikä mennyt kauan, kun jo yhdessä viestissä lapintiaisella piti mässäillä linnun olevan paikalla ”todella upeasti”. Seuraavana päivänä tintti oli yhden viestin mukaan ”ed p ruokinnalla hienosti näkyvillä”. Puolentoista tunnin kuluttua lapintiaisen ilmoitettiin näkyvän ”fiinisti ruokinnalla ja kuusenoksilla”. Porilaisia Kangasalan lapintiainen ei ole tainnut kiinnostaa, kun yhdessäkään viestissä linnun ei (vielä) ole kerrottu olleen ”gomiasti ruokinnalla”. Tunteet kuuluvat lintuharrastukseen voimakkaasti. Usein linnun löytäjä tai sitä bongaava ilmoittaa koko bongarikansalle olevansa Kainuun eliksestä tai Enon pinnasta ”nauttiva”. Kukahan tuo viimeksi mainittu pösilökin lie? Vaan auta armias, kun bongaus epäonnistuu, ajo-ohjeet ovat epäselvät tai nopeimmat pelottavat linnun karkuun. Siinä vasta tunteillaankin, tulta ja tappuraa ei säästellä. Kuvan lapintiainen on ruokaillut tämän talven Enon Uramon syrjäseudulla sijaitsevalla linturuokinnalla. Lintutiedotukseen sitä ei ole viitsinyt kukaan ilmoittaa, miksi ihmeessä olisi? Lapintiaisia on talvehtinut tänä talvena Pohjois-Karjalassa ainakin kolme: Uramon linnun lisäksi yksilöt Pyhäselän Pärnässä ja Outokummun Lukanvaarassa. Meillähän noita riittää, ja on ne täälläkin kommeita ja uppeita. Vaikkei niistä niin mahotonta mekkalloo pietäkään.

 

Kauluri kaulaan ja menoksi!

Tumppurekan innoittama kaivoin kutimet taas esille. Lupasin miehelle lapaset, mutta hän tilaisi samalla kaulurin - ei kaulahuivia - joten kävin työstämään sitä ensimmäiseksi. Tutkailin netistä erilaisia ohjeita muun muassa Drops Designilta, mutta päädyin jälleen omaan versioon, joka syntyy siinä tehdessä. Tästä minulle ominaisesta syytä kaikki ei mennyt taas ihan putkeen, mutta siitä viis. Tulipahan valmiista työstä sileämpi, kun käsiala ehti taas tasoittua! Joulupallotragedian viisastamana tällä kertaa tutkailin huolella lankakerien puikkosuositukset ja neuletiheydet. Päädyin käyttämään Novitan Mamboa, jota oli jäänyt jostakin projektista kolme kerää jemmaan. Paksusta langasta on nopea neuloa, ja koin, että siitä tulee tarpeeksi miehekäs - ei mitään piperrystä. Mahtavaa on sekin, että langassa on 70 prosenttia villaa ja se kestää konepesun. Kävin urakkaan kasin puikoilla ja tein varalta 60 silmukkaa (ohjeen mukaan 11 silmukkaa tekee leveyteen 10 senttiä). Tein kaksi oikein, kaksi nurin - joustinneuletta noin 35–40 senttiä ja sen jälkeen jaoin silmukat kahtia (30 eteen ja 30 taakse) ja jatkoin suoraan eteen noin 20 senttimetrin pituisen lapun ja sitten neuloin takaosan. Ompelin valmiin työn vain puoliksi kiinni joustinneuleosastaan (kuva työstä galleriassa). Näin sain kauluriin sen etuosaan taittuvan osan, joka mielestäni oli hyvä ratkaisu. Se näytti hyvältä myös miehen päällä, mutta kauluri itsessään oli liian iso käyttötarkoitukseensa. Itselläni tuubihuiveja on jo läjä, joten eikun purkamaan. Versiossa kaksi vaihdoin puikot seiskoihin, ja silmukoita tein vain 56, jotta kaulurista tulisi napakampi. Mies pitää kauluria takin ja hupparin kanssa, joten tein sen sitten ihan perinteisellä mallilla: noin 20 senttimetriä joustinneuletta, eteen 17 senttiä sileää neuletta ja taakse noin 10 senttiä, ettei kauluri jää ihan rutulle hupun kanssa. Kauluri syntyi yhdessä illassa televisiota katsoessa. Se voisi olla ehkä vielä napakampi ainakin kaksinkerroin käännettynä, mutta toisaalta liian tiukkakaan ei ole kiva. Nyt työn alla on ne lupailemani Lovikka-lapaset. Mies saa ensimmäiset ja sitten jos jaksan, neulon uudet tumput itsellenikin. Taisi tarttua neuloosi sieltä rekasta :)  

Kuka kumma koputtelee kuusimetsässä?

Vanhassa metsässä on aivan oma tunnelmansa talvellakin. Kaksi kuukkelia saapuu tervehtimään kulkijoita, hömötiaiset vilkastuvat ja terhakoituvat: nuhainen ”ti-ti-tsää-tsää...” kuuluu joka puolelta. Korea, oranssinpunainen pikkukäpylintukoiras istahtaa hetkeksi korkean kuusen latvaan: ”kip-plitt-plitt...”. Naaras vastaa vienosti läheltä, ja kohta nuo varmaan parittelevat. Käpylinnut ovat lintumaailman varhaisimpia pesijöitä, kevääntulon aistii ilmassa. Pakkasta on paljon, mutta päivä on pidentynyt joulusta jo yli 3,5 tuntia. Hieman kauempaa alkaa kuulua hiljaista koputusta, jossa on pieniä, epäsäännöllisiä taukoja. Tikka, mutta mikä tikka? Ei oikein kuulosta yleensä säännöllistä timpurin työtä tekevältä käpytikalta. Nuhjuinen polku päättyy, joten ei muuta kuin koivet umpihankeen. Lunta on alle puoli metriä, mutta lahkeet kastuvat pian. Kopsetta kohti vain, tikan aherrus kuuluu jatkuvan. Ääni on yhä lähempänä, mutta missä piileksii sen lähde? Lopulta lintu löytyy vanhan koivun rungolta vajaan kymmenen metrin korkeudesta. Se on mustavalkoinen, sen selkä on pystysuunnassa pitkälti valkoinen ja sen kupeilla on ohutta, mustaa viirutusta. Pohjantikka siis, vanhojen metsien hiljainen ja harvoin eteen sattuva eläjä, jonka kohtaaminen luonnossa tuntuu aina mukavalta. Keltainen päälaki paljastaa omaa savottaansa tekevän pohjantikan koiraaksi. Tikka napsuttelee nokallaan koivun runkoa, siirtyy välillä ylemmäs palatakseen kohta alemmas, mutta ei anna retkeilijöiden häiritä ruokarauhaansa. Odotellaan pohjantikkaa alemmas. Turhaan, lintu on löytänyt lounaansa koivun latvaosasta. Jääköön sinne aterioimaan, nähdään taas toiste. Mutta milloin? Harvassa nämä kohtaamiset ovat, edellisestä kerrastakin taitaa olla vierähtänyt jo puolitoista vuotta. Vanhat metsät ovat yhä harvemmassa.

Viirupöllö parvekkeen kaiteella

Talven kuvasaldoa läpikäydessä silmiin osui oheinen, tammikuun puolivälin jälkeen Joensuun Siihtalassa napattu otos. Omakotitalon asukkaat olivat aamulla löytäneet kyseisen pöllön makaamasta parvekkeen lattialla. Jonkin ajan kuluttua pöllö oli omin voimin siirtynyt parvekkeen tai terassin kaiteelle, jolle se oli jäänyt pitkäksi ajaksi torkkumaan. Kyseessä on viirupöllö, yksi Suomen suurimmista ja komeimmista pöllöistä. Lintua kuvatessa heräsi epäilys, ettei kaikki ole kohdallaan: joko lintu on pahoin nälkiintynyt tai itsensä loukannut. Tai molempia. Iltapäivällä pöllö oli kuitenkin poistunut kaiteelta ja talon pihapiiristä jonnekin, melko varmasti omin siivin. Ehkä se vain halusi lepäillä aikansa päivänvalossa. Taivaalla lentäneiden varisten raakkumiseen pöllö reagoi nostamalla vähän päätään, mutta muuten se tuntui nukkuvan kuin Ruususen unta. Talvisaikaan tällaisia huonokuntoisen oloisia pöllöjä ja myös haukkoja tapaa aina silloin tällöin. Jos linnulla todella tuntuu olevan hätä, silloin kannattaa soittaa paikalle palokunta. Pohjois-Karjalassakin on muutamia eläinten- ja lintujenhoitajia sekä eläinlääkäreitä, jotka ottavat hoitaakseen nälkiintyneitä, loukkaantuneita tai sairaita yksilöitä. Palokunnat osaavat toimittaa linnut hoitajille. Lain mukaan hoitovastuun tällaisista eläimistä kantaa valtio, mutta käytäntö on jotain aivan muuta. Lintujenhoitajat joutuvat usein omasta pussistaan maksamaan ylläpitökustannukset, mikä ei voi olla oikein. Eläintenhoitajien työ on tärkeää, ja sitä pitäisi kannustaa. On nurinkurista, että tällaisesta auttamisesta he joutuvat päinvastoin itse maksamaan.  

Punaviiniä muovipullossa

Kävin eilen töiden jälkeen Alkossa hakemassa punaviiniä perjantai-illallisen kylkeen. Ajattelin, että ostan vaihteen vuoksi torstain Hesarissa pystyyn kehutun, joskin hieman tyyriin, italialaisen punaviinin, sillä viime aikoina on tullut keskityttyä eteläamerikkalaisiin punkkuihin. Noh, haluamaani laatua ei löytynyt, mutta silmääni pisti uusi luomupunkku. Vielä kun hyllynpäädyn esittelytekstikin miellytti, nappasin lekan käteeni.

Yllätys oli suuri, kun pullo antoi periksi sormenpäideni alla; pullo oli muovia ja vielä sitä lötterömuovia, ei paksua ja kovaa niin kuin limsapulloissa ennen vanhaan. Ainakin minulta on muoviset viinipullot menneet täysin ohi tutkan ja vielä luomuksi mainostetussa laadussa. Liekö sitten muovi helpommin kierrätettävää kuin lasi, en tiedä.

Jatka lukemista

Ihana kuhina Tumppurekassa

Kävin aamupäivällä Joensuun torilla Marttojen ja Novitan Tumppurekassa, ja sieltä saadulla energialla on menty tämä päivä vauhdikkaasti eteenpäin.  Liikkeellä oli kaikenikäisiä naisia ihastuttavissa talviasusteissaan: itse tehtyjä hattuja ja pipoja, erilaisia kaulahuiveja ja kaulureita sekä lapasia. Rekassa riittikin katseltavaa, kun myytävänä olevien lankojen, puikkojen ja lehtien sekä näytteillä ja tekeillä olevien lapasten lisäksi piti bongailla kävijöiden ihanuuksia.  Oli huovutettuja hattua, palmikkoneulepipoa, pitsihuivia, mohairpäähinettä ja niin edelleen.

Rekan keskellä martat opettivat Lovikka-lapasten tekoa, ja minäkin kahmin ohjeita mukaan. Jos tekisin pitkästä aikaa itse lapaset. Ideoiden siivittäjäksi ja toteuttamisen helpottamiseksi piti tietenkin ostaa uusia lankoja – kohtuudella tällä kertaa – sekä uudet bambupuikot koiran pureskelemien tilalle.  Katsotaan, mitä niistä syntyy. Ehkä ainakin kaulahuivi miehelle – ensi talveksi.

Jatka lukemista