Vimpelin Vedon voittojen täyteinen kausi vertautuu Sotkamon Jymyn puksutukseen 2010-luvun alussa. Saarikentän sankarit kestivät iskuja läpi kauden ja antoivat niitä, kun vastustaja oli haavoittuvimmillaan, kirjoittaa Vili Ruuska.
Ihan kuin Kainuun kultajuna.
Vimpelin Veto pystyi miesten Superpesiksessä kauteen, jolle vertoja vetää hyvin harva vuotensa priimus. Mestaruuden perjantaina Saarikentällä sinetöinyt Vimpeli nettosi järisyttävän 9–0-pudotuspelisaldon. Koko kaudella tappioita kertyi viisi. Voittoprosentti oli murskaava 88. Se on käsittämätön saavutus nykyisillä pelimäärillä.
Poikkeuksellisen kauden takana oli miehistö, jonka jäsenistä moni tietää hyvin, miltä tuntuu seurata vierestä aikakautensa ylivoimaista ykköstä. Kun Veto pyyhki hopeisia kyyneliään neljättä kertaa peräkkäin SM-finaaleissa syksyllä 2014, sadan metrin päässä Sapsojärven rannalla Poikaa uitti – taas – suvereeni tuomiopäivän legioona.
Joukkue, joka ei hävinnyt otteluakaan pudotuspeleissä. Joukkue, jolle kirjattiin ainoastaan kolme tappiota koko kesänä.
Täysin saman kaliiperin ylikävelyjä oli nähty aiempina vuosina. Toni Kohosen, Roope Korhosen, Jani Komulaisen ja kumppanien tähtisikermä oli noina vuosina yhtä dominoiva kuin Henri Puputin, Aleksi Lassilan, Elmeri Anttilan ja Ville Soinin Veto nyt.
Vielä kymmenisen vuotta sitten miesten Superpesis oli Sotkamon ja Vimpelin temmellyskenttä. Muut joukkueet punnittiin eri sarjassa jo keväällä.
Asetelma alkoi murtua Joensuun noustua uskottavaksi finaalijoukkueeksi 2010-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Isojen poikien kerhoon seuraavana liittyi aggressiivisesti joukkuettaan nousun jälkeen rakentanut Manse.
Kouvola on pysynyt top 4 -joukkueena vuodesta toiseen. Sisäpiirilähteiden julkisuuteen vuotamat siirrot antavat olettaa Kiteen nousevan samaan kastiin.
Ollaan täysin erilaisessa toimintaympäristössä – ja kilpailullisesti terveellisemmässä tilanteessa – kuin 2010-luvun puolivälissä. Sitä myötä tämänkaltaiset yksipuoliset näytökset ovat sangen vaikeasti toteutettavia.
Tämä tosiasia alleviivaa Vimpelin suorituksen kovuutta.
On toki myönnettävä, että otteluiden sisällä pelin kuva oli kaikkea muuta kuin jatkuvaa riemumarssia mukavaan alamäkeen. Jo välierissä Manse pisti Vedon ajoittain ahtaalle. Avausfinaalissa Sotkamo vei peliä ensimmäisen jakson shokkialun jälkeen, toinenkin finaali olisi ollut otettavissa.
Mutta kun ei ottanut. Vimpeli löysi kerta toisensa jälkeen keinot voittaa. Läpilyönnit olivat oleellisessa osassa kahdessa ensimmäisessä finaalissa. Arvoa on annettava myös sisäpelin häkellyttävälle laajuudelle sekä Soinin johtamalle vauhdikkaalle ulkopelille.
Vimpeliä on totuttu kuvailemaan hurmosjoukkueeksi. Ehkä mielentilassa ja olemuksessa oli sitäkin, mutta vuoden 2026 Veto oli enemmänkin vale-Jymy. Aivan kuten 2010-luvun alun ykkösjoukkue aikoinaan, siitä huokui kyky tappaa pelit ratkaisuhetkillä – ja luotto tähän kykyyn. Sotkamon alistunut kehonkieli toisessa finaalissa oli kuin flashback reilun kymmenen vuoden takaisesta Vimpelistä.
Että ei riitä.
Mutta ei Sotkamo ollut lähtenyt kolmanteen finaaliin katselemaan eikä odottelemaan. Se sai mukavasti tilannetta – jopa paikoin Vimpeliä paremmin.
Kahden kärjen taktiikka toimi mallikkaasti. Onnistuneita vaihtoja saatiin monesta kohdasta muun muassa tylyillä viistomailalyönneillä ja määrämittaisilla uhkapienillä.
Ratkaisu oli niin monelle finaalisarjalle tyypillinen. Etenkin Sotkamo poti kotiuttamisen sietämätöntä tuskaa. Viimeisellä pesänvälillä kumurat eivät olleet enää niille kaavaillulla paikalla.
Vimpeli pelasi kuin koko kauden ja finaalisarjan: kesti epämukavia hetkiä, loi paikkoja koko arsenaalillaan ja teki tarvittavat juoksut.
Se oli voittava resepti.