Perjantai, 14.12.2018 
Jouko
Kotimaa

Kolumni: Kun penkalla ja ladulla tapahtuu, meille ei kannata tulla

Isä ei malttanut tulla keittiöön syömään, kun suomalainen hiihti. Äiti taas heräsi keskellä yötä katsomaan, kun suomalainen ajoi autoa.

Silloin ihmettelin, nyt ymmärrän. Sitä se teettää, kun on penkkiurheilijan sielu. Siksi minäkin sovittelen menojani sen mukaan, milloin Kaisa ja kumppanit hiihtävät ja ampuvat.

Puhelimen panen äänettömälle, ettei kukaan ymmärtämätön häiritse kisastudiotani. Kisaa koskevat satunnaiset viestit eivät haittaa, päinvastoin. Kisastudiooni huolin vain ne, jotka jakavat aidosti saman innostuksen.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Seuraan muitakin lajeja, mutta mikään ei ole niin jännittävää katsottavaa kuin kahden erilaisen lajin yhdistelmä, ampumahiihto. Eikä toki vähiten siksi, että kisoissa menestyvät suomalaiset ja pohjoiskarjalaiset.

Viime sunnuntaina ampumahiihdon maailmancup taas jatkui, vihdoinkin. Tosin iloani kampitti ensin karmea pettymys: ohjelmatiedoissa ilmoitettua parisekaviestiä ei näytettykään televisiossa. Tulikin mäkihyppyä. Surkea vaihtokauppa.

Sekaviesti antoi jo lupauksen siitä, etten ole tätäkään kautta turhaan odottanut. Mari Ederin uskomattoman hieno avaus, Kaisa Mäkäräisen loistava toinen osuus – luvassa on jälleen hetkiä, joissa kannattaa olla läsnä. Tänään keskiviikkona ladulla ovat miehet, torstaina naiset.

Hiljaisten vuosien jälkeen myös suomalaisilta miesampumahiihtäjiltä voidaan alkaa odottaa menestystä. Sekin on urheilua parhaimmillaan: ei vain menestyminen vaan myös matka ja kehitys. Joensuun Mailan kulta tuntui erityisen hienolta, kun on nähnyt joukkueen nousun huipulle.

Urheilijat eivät enää korosta suomalaisuuttaan, eikä heissä ole kansallista paatosta (Karjalaisen tiedesivu, tänään). Penkkiurheilijoille kansallisuuden merkitys tuskin on vähentynyt. Onhan se suurta, että pienestä Suomesta voidaan ponnistaa maailman huipulle. Että meillä on maailmalla miehemme ja naisemme, jotka toisinaan hiihtävät, ampuvat, painivat ja heittävät keihästä paremmin kuin kukaan muu.

Lounaalla puhuimme ystävän kanssa ampumahiihdosta. Viereisestä pöydästä mies kommentoi, että onkohan se Kaisa hyvässä kunnossa. Urheilu yhdistää ja puhuttaa.

Urheilu on ihmisiä ja tarinoita, paljon muutakin kuin se, mitä me katsojat näemme. Minulle penkkiurheilu on parasta viihdettä: jännitystä, suuria tunteita, onnistumisia ja epäonnistumisiakin. Hienot suoritukset herkistävät kotisohvalla ja katsomossa. Ajatellaanpa nyt vaikka Dorothea Wiererin nopeita nollia – mikä mielenhallinta ja taito, melkein taidetta!

Yksi säväyttävimmistä hetkistä oli Mari Ederin, silloisen Laukkasen, toinen voitto Holmenkollenilla viime vuoden maaliskuussa. Edellisenä päivänä pikakisan voittanut Eder oli saanut kuulla, että maajoukkueen pitkäaikainen valmentaja Asko Nuutinen oli kuollut.

Surunauha käsivarressaan Eder sai itsestään kaiken irti ja omisti voittonsa menehtyneelle valmentajalleen.

Maalissa purkautuivat kyyneleet, joissa sekoittuivat ilo ja suru. Itkulta en välttynyt minäkään.

  • Kuuntele Iskelmä Rexiä verkossa
  • Kuuntele Radio City Joensuuta verkossa