Tiistai, 23.10.2018 
Severi
Kulttuuri

Ace Frehley ei kadu mitään

  • Karjalainen
Ace Frehley (vas.) soitti uudelleen yhteen palanneessa Kississä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Kuva Super Bowl -keikalta Amerikasta vuodelta 1998. Ace Frehley (vas.) soitti uudelleen yhteen palanneessa Kississä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Kuva Super Bowl -keikalta Amerikasta vuodelta 1998.
Koulunkäynnistä viis veisaava, auktoriteeteille haistattava nuori mies, joka haluaa vain soittaa kitaraa ja sekoilla kavereidensa kanssa.

Ei kaduttavaa - Rock ’n’ Roll -muistelmat

Tällaisista lähtökohdista on syntynyt moni rokkari, ja joukkoon kuuluu myös Kiss-yhtyeen pitkäaikainen kitaristi Ace Frehley, jonka muistelmat on suomennettu.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Kun tarina ei suoranaisesti ole pyhäkoulupoikien kuoromatkalta, sen rempseitä käänteitä lukee mielellään, kiinnostipa Kissin musiikki tai ei.

Tyhmä Frehley ei ole. Uuden bändin lanseeraamisesta, studiotyöstä ja bändien henkilökemioista hän esittää sen verran teräviä huomioita, että rock ’n’ roll high schoolissa Ei kaduttavaa kävisi alan oppikirjasta.

2002 Frehley sai Kissistä kenkää, ja hänet korvasi kitaristi Tommy Thauer, joka veti naamaansa Frehleyn ”Space-Ace”-meikit. Frehleyn mielipide Kissin rahaa ajattelevasta johtajakaksikosta on ytimekäs:

”Jätkät ovat mielestäni pelkkiä likaisia ja turmeltuneita horoja.”

Kate Bush ja musiikin lumo

Graeme Thomson on kirjoittanut aikaisemmin mainion Willie Nelson -elämäkerran. Kate Bush ja musiikin lumo osoittaa, että Thomson pääsee huomattavasti erityyppisenkin musiikintekijän nahkoihin. Nelson on esiintymistä ja fanejansa rakastava moderni kulkuri, Bush taidepoppia luova erakko, joka on vetäytynyt julkisuudesta kotistudionsa uumeniin mahdollisimman täydellisesti.

Kate Bushista on suomennettu aikaisemmin Rob Jovanovicin tekemä elämäkerta. Thomsonin kirja ei ole olennaisesti parempi, sillä Thomsonillekaan Bush ei ole avautunut. Aiemmin kirjoitetusta sirpaletiedosta ja yhteistyökumppaneiden haastatteluista syntyy kuitenkin kokonaiskuva.

Kate Bush oli teinilahjakkuus, jonka levy-yhtiö antoi kypsyä muutaman vuoden. Wuthering Heights -ensisingle räjäytti potin, eikä Bushilla ole ollut paluuta normaalielämään.

Bushin sadunomaiset varhaiset levyt ovat edelleen hienoja. En tiedä, halusinko tietää, että nuori Bush poltti studiossa niin paljon pilveä, että työntekijöiden oli piilotettava aine, jotta työt tulivat tehdyksi. Kiusallista on lukea Bushin ylisuojelevasta, hössöttävästä perheestä.

Suomessa kuva taiteilijasta on puhtaampi kuin kotimaassaan, jonka tabloid-lehdistö on ottanut ilon irti seksillä varomattomasti pelaavasta oudosta linnusta, ”Britannian Jipusta”.

Motörhead

Joel McIverin joissakin rock-kirjoissa on ollut vähän tehtaillun läpijuoksun makua. Motörhead-yhtyeen ”me vastaan maailma” -henkisen tarinan hän kelaa jouhevasti, mutta aiheesta kiinnostuneen lukulistalla on ensin tietysti Lemmy Kilmisterin omaelämäkerta.

Moni elämäkerturi keskittyy nuoruuteen ja varhaisvaiheisiin, mutta Motörheadin uralla kiinnostavia ovat myös myöhemmät vuodet. Yhtye tekee hyviä keikkoja ja levyjä, mutta muutoksessa oleva musiikkibisnes ei osaa kaupata legendoja uusille yleisöille.