Keskiviikko, 21.11.2018 
Hilma
Kulttuuri

Kylä on myös mielen tila - Kyläkirjoja tekevät nyt muualla asuvat, keskeisessä roolissa ovat muun muassa kesäasukkaat

  • Pertti Rannikko
  • Aarne Luostarinen
Heinätöitä Hautasen pellolla Kalliojärvellä. Kotikylämme Kalliojärvi -kirjan kuvitusta. Heinätöitä Hautasen pellolla Kalliojärvellä. Kotikylämme Kalliojärvi -kirjan kuvitusta.
Päättymässä olevan kesän aikana julkaistiin kyläkirjat Enon Louhiojasta ja Lieksan Uudestakylästä, vuodenvaihteessa Valtimon Kalliojärvestä. Ne jatkavat Pohjois-Karjalan pitkäaikaista kyläkirjaperinnettä, mutta osoittavat perinteen olevan uudistumassa ja monipuolistumassa.

Näitä uusia kirjoja ei ole tehty kansalaisopistojen kyläkirjapiireissä, kuten monet edeltäjänsä. Omintakeisuutta lisää myös se, että keskeinen rooli kirjojen tekemisessä on ollut kesäasukkailla ja muilla henkilöillä, jotka eivät ole kirjoilla kylissä.

Enon kirkonkylän kupeessa sijaitseva Louhioja on tunnettu Louhitalon ympärille kietoutuneesta vilkkaasta kulttuurielämästä. Ojasta louhittua on jo kolmas Louhiojan kyläyhdistyksen julkaisema kyläkirja.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Louhiojalaisten kirjat eivät ole vuosikausia kylän historiaryhmässä työstettyjä tiiliskiviä, vaan nopeasti ja rennosti tehtyjä, mitä ilmentävät niiden nimetkin.

Aikaisempien kirjojen nimet ovat Louhiojalta, hyvää päivää (2012) ja Muuan kyläkirja (2016).

Tuoreimman kirjan teon pontimena ja keskeisenä sisältönä ovat heinäkuussa 2017 vietetty Louhiojan koulun 60-vuotisjuhla sekä kylän nimeäminen syksyllä Pohjois-Karjalan vuoden kyläksi.

Kirja ei ole historiaan uppoutuva perinteinen kyläkirja vaan pikemminkin vuosikirja, joka keskittyy viimeisen vuoden tapahtumiin ja yksittäisiin muisteluihin.

Louhiojalaisten uudessa kirjassa on runsaasti luokkakuvia, mutta vielä enemmän niitä on Kotikylämme Kalliojärvi -teoksessa.

Koulun historia ja koulumuistot kattavat kolmanneksen isokokokoisen, 362-sivuisen kirjan sisällöstä.

Kalliojärven kyläyhteisön katsotaan syntyneen vasta oman koulupiirin perustamisen myötä vuonna 1947, joten kirja käsittelee lähinnä vain sotien jälkeistä aikakautta.

Kirjan toinen keskeinen teema on alueen talojen ja asukkaiden esittely, mikä tehdään hyvin järjestelmällisesti niin kuvin kuin sanoin.

Kalliojärven kaikista pystyssä olevista asuinrakennuksista on kirjassa tuore valokuva sekä luettelo niissä asuneista henkilöistä.

Usean talon ja asukkaan vaiheista on lisäksi tarkempia tietoja ja vanhoja valokuvia. Moni talo on enää kesäkäytössä, muutama kokonaan tyhjillään.

Lieksan Uudestakylästä kertovassa Puhumisen paikat -teoksessa ei ole tyydytty vain pystyssä olevien talojen valokuviin vaan mukaan on otettu myös raunioituneet asuinpaikat.

Tekstistä, valokuvista ja kirjan taitosta on vastannut Hanna Leena Meriläinen, joka kiersi ukkinsa Viljo Pulkkisen kanssa kylän kaikki vanhat ja nykyiset asuinpaikat.

Kuvausretkille saatiin mukaan myös niissä asuneita ihmisiä muistelemaan taannoista elämänmenoa.

Myös heidän kotialbumeistaan on kirjassa runsaasti vanhoja valokuvia.

Uudessakylässä oli enimmillään 54 taloa ja yli 300 asukasta.Nykyään asuttuja taloja on enää kolme. Osa taloista on jäänyt nuoremman polven kesämökeiksi, osa raunioitunut ja pihapiirit metsittyneet niin, että talon paikkaa oli vaikeaa enää löytää.

Osalla haastateltavista ei ole enää kovin vahvaa tunnesidettä vanhaan kotipaikkaansa, eivätkä he ole sitä vuosikymmeniin käyneet katsomassa.

Osa puolestaan muistelee sukunsa kotipaikkaa kaihoten ja haluaa tutustuttaa myös lapsensa ja lastenlapsensa siihen.

Tällä tavalla Uusikylä tuli tutuksi ja läheiseksi myös kirjan kirjoittajalle Meriläiselle.

Hänen ukkinsa Viljo Pulkkinen on syntynyt suvun kantapaikassa Saarvassa, mutta 1960-luvun jälkeen siellä ei ole ollut vakituisia asukkaita.

Paikka tuli Meriläiselle läheiseksi vasta vuonna 2012, kun hänen vanhempansa rakensivat sukupolvenvaihdoksen myötä sinne kesämökin.

Uusissa kyläkirjoissa korostuva kiinnostus omaa ja suvun menneisyyttä kohtaan kertoo, miten nykyihmiset etsivät paikkoja, joissa voivat olla kotonaan tai kuin kotonaan.

Läheiseksi ei koeta välttämättä nykyistä kylää vaan menneisyyden sosiaalinen verkosto, johon suvun jäsenet ovat kuuluneet.

Tällaiset tunneyhteisöt voivat toimia myös virtuaalisesti internetissä, jossa toisilleen vieraat ihmiset pystyvät keskustelemaan kylän menneisyydestä ja siellä asuneista suvuista.

Hyvä esimerkki tällaisen virtuaalisesta kyläyhteisöstä on Valtimon Sivakan Facebook-ryhmä, jonka 150 jäsenestä vain kolme asuu kylässä enemmistön asuessa Etelä-Suomessa. Osa ryhmän jäsenistä ei ehkä ole koskaan edes fyysisesti käynyt Sivakassa.

Facebook-ryhmät ja uudet kyläkirjat kertovat siitä, miten monille ihmisille kylät elävät paljolti muistojen ja tarinoiden kautta.

Kylä ei merkitse vain fyysistä ympäristöä vaan myös omaa ja suvun yhteistä lähtökohtaa, mielen tilaa.

Kylässä voidaan olla läsnä monella tavalla: pysyvästi, tilapäisesti, tunneperäisesti ja virtuaalisesti.

Louhiojan kyläyhdistys - Ojasta louhittua. Louhiojan kyläyhdistys ry 2018. 140 s.

Tapio Kuokkanen (toim.) - Kotikylämme Kalliojärvi. Kalliojärven Kyläyhdistys ry 2017. 362 s.

Hanna Leena Meriläinen ja Viljo Pulkkinen - Puhumisen paikat. Hetkiä Uudenkylän metsissä. Omakustanne 2018. 171 s.

Maakuntapäivän kunniaksi kaikki Karjalaisen verkkosivujen jutut ovat tänään vapaasti luettavissa ilman tilaajatunnuksia.

  • Kuuntele Iskelmä Rexiä verkossa
  • Kuuntele Radio City Joensuuta verkossa